POCO LOCO "Pontus"

"Äitii, mikä tossa tallissa muka oli huonosti", marisin, kun me kaarrettiin taas kerran pois yhden suloisen maalaistallin pihasta.
"Emmy kulta, ei siellä ollut edes ratsastustunteja", äiti sanoi lempeästi ja pörrötti mun tukkaa.
"En mä tarvitse mitään ratsastustunteja, mä osaan jo ratsastaa", väitin, vaikka eihän se oikeasti ollut totta. Mä olin kyllä istunut useasti hevosen selässä, mutta ne oli ollut Kajsan vanhempien superkilttejä ardennereja, joilla me oltiin käppäilty rauhallisia käyntilenkkejä, ja vaikka kuinka paukutti pohkeilla, ei niitä saanut siirtymään edes raviin. Ei ihan mun käsitys ratsastamisesta, mutta ihan kivaahan sekin oli ollut. Kunpa me asuttaisiinkin vielä Litenössä...

"Haloo!! Emmy!" äidin ääni hätkähdytti mut takaisin tälle planeetalle.
"Kuka? Mitä? Joko ollaan perillä?" mä änkytin ymmyrkäisenä, mutta nolostuin sitten - äiti oli varmaan yrittänyt sanoa jotain ja mä olin ollut täysin omaan kuplaani sulkeutuneena enkä ollut kuullut.
"Niin olisin vaan sanonut, että kyllä sun pitää ratsastustunneille mennä, sehän oli yksi kulmakivi tässä hoitoponissa", Äiti muistutti. Huokaisin. Ohitsemme vilahtavan harvan männikön takana liplatti meri ja sen suunnalta kuului kiljahduksia ja hevosten pärskähdyksiä.
"EEK! Kuin kylmää tää vesi on!?" erottui inhoava huuto ja sen jälkeen kuului iloista naurua.
"Äiti, onko tää talli ihan meren rannalla?" kysyin innostuneena. Jos oli, niin sinne oli pakko päästä, mä RAKASTIN uimista! Ja ajatella, uimaan hevosen kanssa! Voisiko parempaa tekemistä ollakaan?
"Joo, niin se taisi olla", äiti mutisi, "Rävdalahan sen paikan nimi oli, eikö vain?"
"Joo, no ainakin tossa kyltissä luki että Rävdala Ridklubb ja nuoli ton sillan suuntaan", tokaisin täysin tietoisena siitä, että äiti oli ajanut risteyksen ohi. Hän tuhahti ja väläytti minulle sarkastisen virneen. Ei äidissä sentään pelkkiä huonoja puolia ollut.

Hetken päästä auto oli jo parkkeerattuna Rävdalan isolle parkkikselle. Tallipiha oli täynnä kuhinaa, hevosia ja poneja talutettiin ristiin rastiin ja kentällä opettaja messussi uneliaan oloisille tuntilaisille sanojensa mukaan jo tuhannen kerran pohjeapujen tärkeydestä ja puolipidätteiden hyödyllisyydestä ennen laukannostoa. Kuinka mä koskaan oppisin ymmärtämään tuollaista hepreaa? Yhtäkkiä mun kaikki itsevarmuus oli tipotiessään ja vatsaan oli lehahtanut parvi perhosia... Äitikin näytti huomaavan sen ja asetti kätensä turvallisesti mun olkapäille. Heti tuntui paremmalta. Äiti johdatti mut tallipihan poikki kartanomaiseen rakennukseen. Olikohan siellä joskus asunut joku kreivitär tai semmoinen? Ainakin suuren, holvikattoisen aulan seinille oli ripustettu maalauksia raudikoista, siroista hevosista, jotka laukkasivat pitkin poikin niittyä ja yhdestä taulusta mun selkään porautui tuimannäköisen naisen katse. Vähempikin sai selkäpiin karmimaan, varsinkin, kun oikeanpuoleiseen oveen oli maalattu punaisella "PÄÄSY KIELLETTY" ja hämähäkinseittejä kasvoi seinien nurkissa enemmän kuin tarpeeksi. Kaikki kuitenkin helpottui, kun me päästiin kanslian luukulle ja meitä vastassa oli ystävällisen näköinen nainen.
"Rine Rävdala", täti esittäytyi ja paiskasi tuttavallisesti kättä äidin kanssa.
"Asutko sä täällä?" mä kysyin vaikuttuneena. Aika siistiä, asua nyt päivät pitkät maalla talli täynnä hevosia.
"Joo, asunhan mä", Rine hymyili iloisesti, mutta äiti heitti mulle tuiman katseen. Mitä pahaa kysymyksissä oli?
"Niin, me ollaan ettimässä Emmylle ratsastuskoulua, josta saisi myös hoitoponin", äiti selitti ja kävi koko puuduttavan tarkistuslistan läpi Rinen nyökkäillessä tahdissa mukana. Niiiiiin noloa!

Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he viimein lopettivat. Olin jo vajonnut tylsyyksissäni nojaamaan yllättävän pölyistä seinää vasten, josta äiti mut nyt kiskoi ylös.
"Piristyhän vähän, Emmy! Nyt mennään katsomaan poneja!" äiti hymyili itsekin vähän innostuneena. Perhoset alkoivat taas lepattaa vatsassani, tällä kertaa kahta kauheammin.
"Siis MITÄ?! Säkö KELPUUTIT tän tallin?" mä hämmästelin silmät lautasen kokoisina. En ollut tajunnut, että joku paikka oikeasti täyttäisi äidin vaatimukset, mutta totta se oli. Hevosten uittaminenkin. Ehkä joskus saisin vielä kokeilla sitäkin!
"Niin taisin tehdä, Räddis vaikuttaa tosi kivalta paikalta", äiti virnisti. Räddis. Mä makustelin sanaa suussani. Käyn Räddiksellä. Tallini on Räddis. Kuulosti mainiolta. Räddis, Räddis, Räddis. Rine näytti huvittuneelta meidän keskusteluista johdattaessaan seuruettamme kohti punalautaista rakennusta, oletettavasti tallia.
"Niin Emmy voi tosiaan osallistua minitunneille, se on sellainen vähän ponikerhotyyppinen alle 12-vuotiaiden tunti", Rine kertoi kävellessään ripein askelin melko tyhjän parkkipaikan läpi. Pyöriä lojui maassa monia, mutta ne nyt eivät paljoa tilaa vieneet.
"Sellainenhan kuulostaa hyvältä, eikös vaan, Emmy?" äiti kyseli hymyillen, mutta mä olin jo ihan toisella planeetalla.
"Mmm", mumisin poissaolevasti. Kai se oli hyvä olla enää tällaisessa tilanteessa väittämättä vastaan.
"Hevoset on siis tosiaan tuolla laitumella", Rine selvensi katsoessani kummastuneena juuri ohittamaamme tallirakennusta. Mä olin ihan täpinöissäni - olisin vain halunnut juosta laitumelle halaamaan kaikkia pörröisiä poneja, mutta äiti alkoi jäädä jälkeen. Miksi sen oli pitänyt laittaa KORKKARIT tallille? Meillä menisi varmaan vielä kokonainen päivä ennen kuin oltaisiin laitumella. Huokaus.

Lopulta me oltiin laitumen luona. Jotkut hevoset vain pysyivät paikoillaan laiduntamassa ahneesti, kun taas toiset tulivat uteliaasti tervehtimään uusia kasvoja. Mä silitin ihan haltioissani kermanvärisen ponin turpaa.
"Se on Vani; tosi kiltti tapaus, mutta sillä on jo hoitaja", Rine pahoitteli, "meidän ponit on nyt ollut tosi suosittuja, mutta kyllä me vielä sulle sellanen löydetään!" Mun into laantui vähän, kun täti sanoi niin. Kuitenkin mulle olisi jätetty ne jämäpalat - laiskat, äksyt hevoset joita kukaan ei halunnut. Turha toivo.
"Meillä on kyllä kans kilttejä pienikokoisia hevosia vapaana, jos sellanen olis ok, kuten vaikka Oreo tuossa", Rine yritti osoittaen suloista kirjavaa irlannincobia. Se näytti silti vähän pelottavalta jättimäisine jalkoineen, jotka voisivat helposti murskata pahaa-aavistamattoman tytön hentoiset varpaat. Ei.
"Entäs toi poni sen vieressä?" mä kysyin. Söpö takkutukkainen ruuna olisi ainakin sopivan kokoinen. Olinhan mä toki ratsastanut vain niillä jättimäisillä ardennereilla, mutta mun kuuleman mukaan ponit oli reippaampia ja pituuden puolesta niiden kanssa oli helpompi puuhailla.
"Se on Linus, russponi. Mutta silläkin on jo hoitaja." Ne sanat mä sainkin kuulla aika monta kertaa tämän päivän aikana.

Lopulta löytyi yksi poni, jolla ei ollut hoitajaa. Tricky. Sen mä kuitenkin hylkäsin jo kättelyssä. Vähän isompi sen piti olla, kuin shettis. Ei niissäkään toki mitään vikaa ollut, mutta mä halusin jonkun vähän isomman ponin, ehkä Linuksen kokoisen. Sellaisen josta löytyi vähän vauhtia! Kariutuisiko mun hoitsusuunnitelmat heti kättelyssä? No, ei sitä aina voi kaikkea saada.
"No, nyt meillä ei kyllä taida olla muita vaihtoeht--", Rinen lause jäi kesken, kun parkkipaikalta kuului kovaääninen "piip piip". Mä käännyin katsomaan ja näin valtavan kokoisen hevosrekan peruuttamassa tallin eteen. Rinekin taisi olla vähän hämmentynyt.
"Ai niin, ne uudet ponithan tulee tänään!" hän hihkaisi ja väläytti minulle merkitsevän hymyn. Sitten täti kiiruhti tervehtimään hevosrekan kuskia, parrakasta miestä, jonka työhousuissa oli reikä. Jos istui kaiket päivät autossa ja pysyi hereillä vain kahvin voimalla, ei ehkä ollut niin väliä, miltä näytti. Yhtäkkiä talli täyttyi innokkaista hoitajista, joita jostakin ilmestynyt tiukkapipoinen täti joutui hätistelemään kauemmas. Musta tuntui, että kaikki tuijotti mua kuin halpaa makkaraa, mutta yritin parhaani mukaan olla välittämättä. Hevosetkin toljottivat ihmeissään kummallista näkyä - ei, nyt ei ollut kyse musta, vaan hevosrekasta, jonka lastaussilta avautui äänekkäästi rämähtäen. Joku siron näköinen puoliverinen oli saada hepulin ja se laukkasi hullun näköisenä aidan vierustalla. Mä en kuitenkaan välittänyt siitä, vaan keskityin katselemaan, kun hevoset talutettiin yksi kerrallaan ulos rekasta. Ensin tuli pilkullinen, hassunnäköinen iso poni sen tiukkapipon taluttamana, joka ei näyttänyt välittävän tippaakaan siitä, että poni poukkoili sinne tänne. Sitten tuli shetlanninponi, vielä pienempi kuin Tricky. Se oli hauskan lehmänkirjava. Pelkkiä kirjavia poneja! Molemmat ponit talutettiin mun ohi ja päästettiin laitumelle. Mutta kun viimeinen poni ilmestyi ulos, mun sydän varmaan jätti yhden lyönnin välistä. Rine hymyili mulle taluttaessaan sitä hoitajien ohi suoraan MUN luokse!
"Tässä on Pontus, tosi kiltti, mutta vähän hömppä tapaus", Rine selitti ja taputti ruunaa kaulalle, "kelpaisko?" Kyllä. Ehdottomasti!! Mä vilkaisin äitiä, joka vain nyökkäsi mulle hymyillen.
"No joo!" mä kiljahdin, joka sai Pontuksenkin vähän hölmistymään. Se katseli mua ilkikurisilla, suurilla silmillään niin suloisesti kuin vain saattoi ja hörähti pehmeästi. Se puhalsi mun kämmenelle lämmintä ilmaa ja hamuili hellästi herkkuja huulillaan.
"Iih! Kutittaa!" mä hihitin ja rapsutin Pontusta. Sekin oli kirjava, pörröharjainen ja suunnilleen Linuksen kokoinen. Eli täydellinen. Pontus. Hoitohevoseni on Pontus. Pontso.
"Hei Pontso", mä kuiskasin sen korvaan.