HJÄRTBACKAS O'BOY "Popkorn"

Sunnuntai 3. kesäkuuta Ihana popkorniponi

Lämmin kesätuuli leikkii tummilla hiuksillani, kun juoksen hämärällä metsäpolulla. Havupuiden varjostavat polusta yllättävän hämärän, vaikka ulkona onkin vielä ihan valoisaa. Paljas jalka painuu hitaasti pehmeään sammaleeseen ja kivet raapivat sileitä jalkapohjia. Oksissa olevat terävät havunneulaset yrittävät raapia kasvojani, mutta väistelen niitä parhaani mukaan. Vilkuilen välillä ympärilleni varmistaakseni, että mukana olevat koirat ovat edelleen näkyvissä.
“Demo, Zero, Xap”, kutsun pian koiria, jotta voin kiinnittää ne hihnoihin pyörätielle siirtymistä varten.
Vaikka ainakin lauman vanhin pysyisi ihan hallittavissa pyörätielläkin ilman hihnaa, en halua ottaa siinä mitään riskejä. Minuun ei kuitenkaan luoteta vielä ihan täysillä koirien kanssa. Vaikka meillä onkin nyt kolme koiraa, pystyn jopa minä niiden kanssa tekemään hihnalenkkejäkin ihan kätevästi, koska kaikki osaavat käyttäytyä ihan järjellisesti. Sitä ei kyllä muuten tuosta kauhukolmikosta aina uskoisi.
“Arvatkaa minne mä meen, ku päästää kotii?” kysyin hymyillen porokoirilta, kun kiinnitän Xapin hihnaan.
Loikkaan tottuneesti ojan ylitse pyörätielle koirien perässä. Eivät koirat minulle anna minkäänlaista vastausta, vaikka ne tuijottavatkin minua vähän kysyvästi, kun minäkin olen tielle päässyt. Päätän kuitenkin kertoa niille.
“Mä pääsen taas tallille”, kerron innoissani.
Olen odottanut jo pitkään, että pääsisin taas puuhaamaan ponen kanssa. Tässä on kyllä ihan pasta se, kun nyt pääsen myös ihan oikeesti ratsastustunneille. Sen paikan nimi on Rävdala tai ainakin jotain sinne päin. Oon vaan niin innoissani, että minun tekisi vain mieli juosta kotiin. En kuitenkaan lähde juoksemaan, koska porukan pikkuinen punertava Xap ei välttämättä pysyisi vielä ihan kunnolla muiden perässä. Onneksi kotiin ei ole enää pitkä matka.

Veljeni tuijottavat minua kuin sekopäätä, kun kerron heille meneväni tallille. Kumpikaan minua vanhemmista pojista ei ole koskaan katsonut harrastustani hyvällä, mutta se ei ole juurikaan haitannut minua. Olen muutenkin ollut isoveljieni silmissä jo pitkään vain päästään tärähtänyt pikkulapsi. Olenhan minä ollut jo pitkään varsin erilainen lapsi kuin veljeni, mutta erilaisuus on rikkaus vai mitä? Olen enemmänkin ylpeä siitä, että uskallan oikeasti olla juuri sellainen ja sitä mieltä kuin oikeasti olen.
“Miten sä oikee jaksat olla siel lantakasas?” Alex kysyy vähän naurahtaen.
“Eikö ois ollu parempi muuttuu, ku tänne etelämpää muuttaminen on antan siihen hyvän mahollisuuden”, pojista vanhempi Anton jatkaa nopeasti.
“Ettehän tekää luopun futiksest ja bändijutuist muuton takii”, keksin nopeasti, miten pystyn lyömään sanoillaini isoveljiä vastaan.
“Ne onkin fiksui harrastuksii toisin ku sun”, Alex kommentoi nopeasti samalla, kun on alkanut leikkimään pikkuisen Xapin kanssa.
“Eihä se oo ees urheiluu tai mitään”, Anton jatkaa.
En edes jaksa alkaa väittelemään tästä veljieni kanssa. En onnistu kääntämään niiden päitä, vaikka yrittäisin miten paljon tahansa. He ovat vain aivan liian tiukkoja mielipiteessään, koska eivät halua hävitä minulle. Muiden kanssa kyllä viitsisin alkaa väittelemään tästä.

Katson jännittyneenä punaista tallirakennusta. Talli näyttää vanhalta, vaikka osa siitä saattaakin olla vain ihan muutama vuosi sitten rakennettua. Katseeni kiertelee innoissaan ympäriinsä. Äitini vaikuttaa hermostuneelta katsellessaan tarhoissa olevia hevosia. Hän vaikuttaa vähän arastavan ellei jopa pelkäävän niitä.
“Kanslia on varmaan tuolla”, osoitan hymyillen kellertävän suuren kartanon suuntaan.
Lähden enempää miettimättä vetämään äitiäni hihasta suuren rakennuksen suuntaan. Olen lähes varma, ettei vain voi olla väärässä. Tahdon luottaa epäilyyni, vaikka saatan olla ihan väärässäkin. Toivon kuitenkin, että en yritä johdattaa epäröivää äitiäni ihan väärään suuntaan.

Löydän kuitenkin melkein heti kartanoon astuttuani kanslian, joten äitikin näyttää vähän helpottuneemmalta. Koputan reippaasti vanhaan puuoveen ja jään seisomaan hymyillen sen taakse.
“Hei, tulkaa vain peremmälle”, pienikokoinen iloinen nainen tulee pian avaamaan oven ja päästää meidät sisään.
Nainen esittäytyy Rineksi. Hän on tallin omistaja, kuten olin vähän epäillytkin. Äitini alkaa selittämään Rinelle, miksi olemme tänne tulleet. Rine hymyilee rauhallisesti kuunnelleesaan äitini puhetta. Naisen ilmeestä päätellen kaikki ei taida olla ihan yksinkertaista.
“Kiva kuulla, että tallimme miellyttää”, Rine aloittaa varovasti hymyillen, mutta minusta tuntuu, ettei jatko voi kuulostaa ihan yhtä hyvältä.
“Meillä ei tällä hetkellä pyöri tuntia niin nuorille kuin Ellen, mutta uskon hänen kyllä pärjäävän myös ihan tavallisella alkeistunnilla”, tallin omistaja selittää.
“Oletko nyt ihan varma? Ellen on aika pieni”, äiti alkaa puhumaan taas vähän huolissaan.
Pukkaan varovasti vähän häpeillen äitiäni, jota myös Veraksi kutsutaan. En tykkää kuunnella hänen paapatusta siitä, miten pikkuinen minä muka olen. Olen kuitenkin jo 11-vuotias enkä enää ihan kaksi tai jotain muuta sellaista. Hän tuntuu ajattelevan minut paljon nuorempana kuin olen, koska ei edes anna minulle tilaa sanoa itse sanaakaan.
“Meillä on kyllä mukavia poneja alkeistunnillakin, Ellen pystyy varmasti pärjäämään niiden kanssa. Voidaan siirtää Ellen kyllä minitunnille, kun sellainen ryhmä tulee, jos se vaikuttaa sopvammalta”, Rine rauhoittelee huolestunutta äitiäni.
“Selvä. Entä se hoitoponi?” Vera jatkaa nopeasti kyselemistään.
“Meille on tullut jo todella paljon hoitajia ja ponit on viety aika hyvin käsistä, mutta yksi poni kaipaa vielä hoitajaa”, ilonen tallin omistaja kertoo.
“Voidaanko mennä katsomaan sitä?” kysyn nopeasti ennen kuin Vera ehtii avata suutaan.

Suuntasimme kolmistaan laitumelle, jossa tallin asukkaat viettivät innoissaan kesää. Rävdalan hevoskatsas näyttää todella kirjavalta, kun katselen laitumella riemuitsevaa monipuolsta joukkoa.
“Tämä kaveri on ainut poni ilman hoitajaa, Popkorn”, Rine kertoo, kun läsipäinen risteytysponi tulee uteliaana tervehtimään meitä.
Ojennan käteni varovasti ponin nuuskittavaksi. Popkorn haistelee sitä kiinnostuneena ja yrittää haistelella myös kasvojani, mutta Vera vetää minua säikähtäen kauemmas ponista. Riuhtaisen itseni varovasti irti äidin otteesta. Hän tuntuu vaan välillä aivan liian huolehtivaiselta. En ole enää kuitenkaan mikään pikkulapsi, jota tarvitsee koko ajan vahtia.
“Popkorn on todella utelias ja sekeksii välillä pieniä jekkuja hoitajan pään menoksi, mutta sen kanssa tulee kyllä helposti toimeen”, Rine kertoo ystävällisesti hymyillen.
Kun kuuntelen naisen kertomuksia risteytysponista ja annan tamman tehdä tuttavuutta, minn ei ole enää yhtään vaikea ajatella itseäni Popkornin hoitajana. Äitini katselee läsipäistä tammaa vähän epäröiden. Hän ei selvästikään luota siihen. Heti, kun ponit ovat shetlanninponeja suurempia, ne taitavat olla Veran mielestä liian vaarallisia ainakin minun näppeihin.
“Saanko mä hoitaa Popkornii?” käännän aurinkoisen katseeni Rineen.
“Ilman muuta, luotan, että teistä tulee hyvä parivaljaklo”, nainen vastaa nopeasti.
Sen vastauksen kuultuani käännän katseeni äitiini, joka katsoo minua vähän epäröiden. En anna äidin epäröinnin kuitenkaan haitata minua. Minä kuitenkin luotan itseeni ponien kanssa.

♥ Ellen Ågren