SPRIDERMAN "Robin"

"Luulin, että sun ei enää pitänyt aloittaa ratsastusta uudestaan", Carolina naurahti painaessaan Stop-nappia. "Joko sä kyllästyit golfiin?"
"En mä muuten, mutta olis ihan kiva kerran viikossa saada ihan vähän omaa aikaa, jolloin ei tarvi miettiä lähestyvää lukion alkamista tai mitään sellasta", huokaisin siskolleni, kun me noustiin linjan 32K kyydistä tallitien risetyksessä. "Sitä paitsi, en mä koskaan tykännytkään golfista. Olin kentällä vaan papan apuna ja ryystin alkoholittomia drinkkejä. Ei se antanut mun koskeakaan mailoihin."

Tänään oli jännittävä päivä. Me oltiin muutettu keskustasta Rävbackaan, joten mun sisko, Carolina, oli päättänyt vaihtaa tallia. Caro oli käynyt tunnilla jo viime viikolla ja löytänyt itselleen paikan sennujen estepainotteisesta ryhmästä, jonka tunti oli tiistaisin seitsemältä. Mä olen viimeksi ollut hevosen selässä kaksi vuotta sitten. Tipuin silloin Caron kesähevoselta enkä ole sen jälkeen haaveillutkaan satulaan kapuamisesta. Kaikki muuttui, kun me muutettiin aivan lähelle Rävdala Ridklubbin tiloja. Mä käytin koko viime viikonkin siihen, että kaivoin muuttolaatikoista kaikki vanhat hevoskirjani jotka kulutin melkein puhki silloin pienenä, kun sain synttärilahjaksi alkeiskurssin. Mä oon lukenut jopa äidin vanhoja hevoskirjoja, koska olen ikävöinyt tallille. Sekään ei yhtään auta, että Caro ei osaa puhua mistään muusta kuin Räddiksestä ja Merri-ratsastuksenopettajasta ja uudesta lempiponistaan Robinista, jota se ehkä alkaa hoitamaan.

Carolina on meistä se hemmotellumpi mamman ja papan kulta: sillä oli päällään B Vertigon ratsastushousut ja käsivarrella roikkumassa Charles Owenin kypärä. Caro tarpoi päättäväisesti vilkkaan tallipihan läpi ja meni sisään ovesta, jossa luki "Tallitupa". Mä seurasin perästä hiukset pikanutturalla, minishortsit jalassa ja päällä tummanpunainen toppi, jonka olin löytänyt H&M:ltä 82 kruunulla. Vatsanpohjassa lenteli perhosia, vaikka se oli aika tyhmää. Mä olin vaan menossa katsomaan Caron tuntia, en ollut vielä päättänyt mitään.

Tallitupa oli vanha ja varmaankin parhaat päivänsä nähnyt, mutta ihan kivan näköinen silti. Olisin halunnut katsella paikkoja paremmin, mutta Caroa ei nähtävästi tila kiinnostanut, sillä hän meni heti seuraavasta ovesta ulos. Oven takaa löytyi talli, jonka karsinoista kurkki muutama hienon näköinen hevonen. Ihastuin heti kiltin näköiseen ruunikkoon puoliveritammaan, joka tapitti minua korvat hörössä. Menin karsinalle ja tarjosin kättäni tamman haisteltavaksi, mutta se veti heti turpansa pois ja käänsi takapuolensa kohti ovea. Taisin olla aikaimoinen pettymys. Tamman kauniissa nimikyltissä luki kissankokoisilla kirjaimilla "KUKKA", mitäköhän kieltä sekin on? Ei ainakaan ruotsia. La Fleur oli ainakin ranskaa...

"Klara", kuulin vaativan äänensävyn takaani. "Voisitsä ottaa nää kamat ja viedä ne ulos hoitopuomille? Sain taas Robinin, niin lähen hakee sitä laitumelta."

Sen enempää mun vastausta odottamatta sisko oli yhtäkkiä kadonnut ja raahasin Robinin satulan, suitset, harjat ja suojat hoitopuomille. Tehtävä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä mä en todellakaan tiennyt missä harjauspuomi oli, mutta lopulta löysin sen tallin edustalta. Heitin satulan puomille roikkumaan, ripustin suitset yhteen kiinnitysrenkaaseen ja asettelin harjapakin sekä suojat maahan siistiin järjestykseen. En joutunut kauaa selailemaan Instaa, kun Caro tuli paikalle taluttaen suloista, ötökkäloimeen käärittyä poniruunaa hymyillen leveästi.
"Robin on ihanampi kuin mä muistinkaan", sisko ylisti ja antoi mulle riimunnarun käteen. Olin jo sitomassa sitä, kun Caro keskeytti: "Robinille tulee vetopaniikki, niin älä sido sitä kiinni. Jos vaan pitelet sitä, kun mä hoidan sen, niin se olis tosi jees."

Robin ei näyttänyt kovinkaan rentoutuneelta, kun Caro harjasi sen, putsasi kaviot, kiinnitti suojat ja heitti satulan selkään. Olisin voinut vannoa, että se painoi korvansa vähän luimuun, kun satulavyö kiristettiin yhdellä vedolla viimeiseen reikään. Sain suitsia Robinin sillä aikaa, kun Caro vaihtoi jalkaansa ratsastussaappaat, puki turvaliivin, letitti hiuksesa ja asetteli kypärän päähän. Pieni ruuna oli minusta aivan tavattoman suloinen ja ihastuin siihen aivan täysin, vaikka se ei antanutkaan minun sivellä turpaansa tai rapsutella silkinpehmeää, vauvankarvaista otsaa. Mua oikein harmitti, kun Caro lopulta vaati ohjakset itselleen ja lähti taluttamaan ruunaa kentälle muiden hevosten perässä.

Istuin kentän laidalla olevalle pitkälle penkille seuraamaan tuntia, kun ratsastuksenopettaja (Merri joku?) sulki portin viimeisen ratsukon takaa. Tunnilla oli ilmeisesti aiheena jumppasarjat. En ollut koskaan itse hypännyt niitä, mutta olin lukenut niistä paljon netistä ja kuullut paljon juttua Caroltakin. Tunnin ratsastajat olivat suunnilleen Caron ikäisiä, osa vähän vanhempia. Tunnilla oli paljon isoja poneja ja pieniä hevosia, varmaankin sen vuoksi, että koko ajan ei tarvitsisi olla muuttamassa jumppisten etäisyyksiä hevosten askelpituuksien takia. Kaivoin puhelimen taskustani ja kuvasin, kun Caro ratsasi Robinin kaarrosta uralle leveästi hymyillen.

Ensimmäiset tehtävät olivat yksinkertaisia, mutta Carolla oli heti vaikeuksia. Opettaja oli onneksi todella mukava ja neuvoi rauhallisesti, että Robin on herkkä poni ja sen kanssa täytyy toimia samalla aaltopituudella sen sijaan, että komentaa ponia täydellä teholla. Kimo pärski jännittyneenä ja sipsutteli hieman askelissaan, joten Caro sai koko ajan pyytää ponilta lisää vauhtia. Robinille ei näyttänyt sopivan ollenkaan siskoni ratsastustyyli ja mietin, miten Caro oli viime viikolla ihastunut poniin täysin, mutta nyt joutui puremaan hammasta. Tunti kului nopeasti, sillä seurasin koko ajan kiinnostuneena Robinin käyttäytymistä, Caron reagointia ja Robinin reagointia Caron apuihin.

Viimeinen pisara siskolleni oli kuitenkin, kun he alkoivat tulemaan viimeistä tehtävää. Jokaisella ratsukolla oli kaksi vuoroa yrittää, jonka jälkeen tunti lopettaisiin rauhallisiin loppuraveihin ja -käynteihin. Caro ja Robin olivat ensimmäisenä vuorossa. En muista enää, mitä tasan tarkkaan tapahtui, mutta Robin veti äkkipysähdyksen esteen eteen ja siskoni lensi puomien päälle kuin leppäkeihäs. Poni käveli suoraan kentän portille, josta nappasin sen kiinni. Robin huohotti sieraimet leveänä ja hikisenä - se ei näyttänyt nauttivan olostaan.

"Mä vihaan Robinia", Caro sanoi tunnin jälkeen pudistellessaan hiekkaa merkkihousujensa takalistosta harjauspuomilla. Hänen puhelimensa oli ollut taskussa ilmalennon tullessa ja oli hajonnut täysin, sillä se oli varmaankin jäänyt puomin ja Caron väliin. "Meen nyt kansliaan juttelemaan siitä, minkälaiset korvaukset mulle maksetaan tuosta, niin voisitko sä hoitaa Robinin pois? Harjaboksin kannen alla on hoito-ohjeet."

Mä en kehdannut kieltäytyä, joten vastaanotin kimon ruunan riimunnarun ja katsoin sitä hetken. Robin oli stressaantuneen näköinen kun liu'utin riimun kaulalle, avasin suitsien soljet ja riisuin suitset sen jälkeen rauhallisesti, joten vältin äkkinäisiä liikkeitä. Ratsastuksenopettajan sanat kaikuivat mun päässä: Se on ujo poni, sillä menee yli ymmärryksen kaikki ylimääräinen häslinki, ja sitten se vaan stressaantuu lisää. Kiinnitin riimun paikalleen ja juttelin samalla rauhallisesti jotain kauniista säästä, vaikka ilta-auringon vaikutus ei riittänytkään enää lämmittämään rannikon tuulista ilmaa. Riisuin Robinilta satulan ja heitin sen harjauspuomin päälle odottamaan, kun kävin ruunan rauhallisesti läpi pölyharjalla.
"Koita ymmärtää, Carolina ei ole vain tottunut näin herkkiin poneihin kuin sä", kuiskasin Robinille. "Ei se pahaa tarkoita." Olisin voinut vannoa, että näin ponin silmissä ihan pienen pilkahduksen ymmärrystä. Harjauksen jälkeen rasvasin ötökänpuremat hoito-ohjeiden mukaan ja heitin sen jälkeen ötökkäloimen Robinin selkään. Mä en ollut koskaan ennen laittanut hevosen päälle loimea, mutta nettiartikkelit pelastivat mut jälleen, koska sain sen mielestäni päälle ihan hyvin. Ainakaan kukaan ei tullut valittamaan matkalla laitumelle, kun talutin Robinin sinne ja päästin sen sitten nauttimaan vapaudesta.

Vein ensin Robinin varusteet takaisin satulahuoneeseen (asettelin jopa hikisen huovan kuivumaan satulan päälle, siitä tuli tosi ammattimainen olo) ja sen jälkeen lähdin kohti kansliaa etsimään Caroa. Olin käynyt Rävdalan kartanossa aiemminkin, joten oikea paikka löytyi nopeasti. Kuulin siskoni valitukset jo jonkin matkan päästä.
"En vissiin saa korvausta", Caro totesi, kun tulin hänen luokseen kanslian luukulle. "Oli kuulemma mun omalla vastuulla, että pidin puhelimen taskussa tunnilla. Kannattaa muuten nyt kysyä niistä tunneista, jos vaan haluat enää ton esityksen jälkeen." Sen jälkeen sisko häipyi. Ymmärrän kyllä ihan täysin, että sillä oli paha olo - kyllä muakin nolottaisi, kun puhuisin kotona kovaan ääneen upeista ratsastustaidoistani ja sitten sattuisin pyytämään Caron katsomaan tuntia juuri sinä päivänä, kun kaikki menis perseelleen.

"Voinko auttaa?" kysyi luukun takana istuva, ystävällisen näköinen nainen.
"Nosiis... mä oon Klara, ja no. En mä tiiä. Oon vähän ajatellut, että jos aloittasin ratsastuksen uudelleen. Kun oon pitänyt nyt pari vuotta taukoa", selitin katkonaisesti. Oli jännittävää jutella tiskin takana istuvalle tyypille - yleensä mamma tai pappa aina hoiti sen osan.
"No sehän kuulostaa mahtavalta! Meillä olisi hyvin tilaa esimerkiksi alkeis-jatkoryhmässä, se voisi ehkä sopia sinulle. Se on tarkoitettu juuri satulaan palaaville ratsastajille, jotka ovat pitäneet taukoa enemmän tai vähemmän", nainen selitti. "Olen muuten Rine! Tallin nettisivuilla on sellainen tietolomake, joka sinun pitäisi vielä käydä täyttämässä, mutta sen jälkeen voit ilmoittautua tunnille suoraan netin kautta. Laitan teille kuitenkin jo yhden paikan varaukseen tuonne alkeis-jatkoryhmään, niin mahdut kokeilemaan ensi tunnille, miltä ratsastus tuntuu. Se tunti olisi sunnuntaina, tervetuloa!"
"Ai, kiitti. Sehän oli nopeeta."

Mä olin jo lähdössä, kun silmääni iski seinään kiinnitetty juliste hoitohevosista. Katsoin vapaiden hoitsujen listaa ensin vähän vitsillä, sillä mä en olisi koskaan osannut kuvitella, että viihtyisin tallilla päivittäin ja haluaisin panostaa harrastukseen heti näin paljon. Sydän jätti kuitenkin yhden lyönnin välistä, kun listassa komeili Robinin nimi.
"Anteeksi", sanoin vielä Rinelle, "Robinilla ei siis ole vielä hoitajaa?"
"Ei", nainen vastasi. "Se ei sovi yhteen ihan jokaisen kanssa, kun on niin ujo. Harmi kyllä, kun se on niin ihana poni, jos sen luottamuksen vaan voittaa."
"Se on kyllä aika ihana..." vastasin mietteliäänä. Aivoissani lenteli tuhat ja yksi ajatusta, mutta yritin sysätä se syrjään: mahdollisuuteni oli nyt tai ei koskaan. "Voisinkohan mä kokeilla, jos me tultaisiin vaikka hyvin toimeen?"

Odotin jännityksestä lamaantuneena Rinen sanoja. Totta kai olin vasta aloittelija, tai ainakin periaatteessa, joten tuskin voisin ottaa hoitohevosta. Olisi kuitenkin ihanaa puuhata Robinin kanssa enemmän...

"No, mikä ettei. Kyllä sinusta varmasti hyvä hoitaja tulee", Rine vastasi luottavaisesti hymyillen. Hänen hymynsä oli hyvin tarttuva, mutta olihan mulla toinenkin syy hymyillä. Ihan oma hoitoponi.

Kuka olisi uskonut?