MAYBE PERFECT
// NOEL 18.5.2018
Noel mussutti aamupalaleipäänsä tyytyväisenä. Olihan hän kerrankin ehtinyt tallille ensimmäisenä - eli sai vallata parhaan paikan tallituvasta. Sen nojatuolin, josta näki suoraan ikkunasta ulos laitumille. Hevosia oli vaan niin mukava katsella! Vaikka pojan äiti oli ratsastuksenopettaja ja Noel oli koko pienen ikänsä kiertänyt äitinsä matkassa erilaisia talleja, ei hän koskaan kyllästynyt siihen. Eihän Noel mikään varsinainen ratsastaja ollut alusta lähtien, poika oli opetellut ratsastamaan näyttääkseen tallitytöille entisellä tallilla. Siitä tuntui olevan pieni ikuisuus. Nyt Noel oli ihan tyytyväinen elämäänsä. Sitä sai hengailla vilkkaassa paikassa, ei tarvinnut homehtua kotona. Noel oikein odotti, koska ridklubbin käytävät täyttyisivät väenpaljoudesta. Puhumattakaan sitten kartanon vierailijoista!
Noel ryttäsi leivän käärepaperin ja sulloi sen tallituvan roskikseen. Poika oli jo ihan lopen kyllästynyt kartanon talvivieraisiin, jotka olivat lähinnä vanhempia seniorikansalaisia. Booooring! Missä oli kaikki lomasäpinää kaipaavat heppatytöt?? Niistä Noel haaveili tönäistessään tallituvan oven apposen auki, ja oli vähällä Pipaan.
- Hei unikeko! Käkkäräpää hihkaisi vähät välittäen siitä, että oli melkein saanut kahvit puserolleen. - Tuutko auttaan tarhaamisessa?
Äh, joko kello oli puoli kahdeksan? Noel irvisti vilkaisten puhelimensa ihmeen hiljaista näyttöä.
- Joo, poika kuitenkin suostui, koska
oikeastaan se oli hänen velvollisuutensa. Ainoa sellainen. Autella siellä täällä, sillon tällöin.
Pieni hinta siitä, että sai hengaa tallilla melkeen joka päivä, Noel kelasi tyytyväisenä.
Puh oli saanut hoitajan. Noel irvisti takaisin luimivalle ruunalle, jonka mielestä katkos laidunelämässä oli ilmeisesti tyystin Noelin syytä. Minkäs sille mahtoi, että Mai oli halunnut pari ponia aamutunteja varten valmiiksi tarhaan. Oli kuulemma helpompi ottaa siitä lasten kanssa kuin laitumelta. Noel kohautti olkiaan, Main sana oli laki. Pipa ähki vastaanhangoittelevan Pommacin kanssa. Ei silläkään helppoa ollut! Miten nää kirjavat olikin niin hankalia?
Puhin ja Pommacin taluttaminen ei koskaan ollut tuntunyt yhtä työläältä. Ruunat vitkuttelivat ihan tahallaan, Noel oli siitä valmis laittamaan satasen vetoa. Naru kiristyi koko ajan kädessä, kun Puh maleksi pojan perässä kuin täi tervassa. Pipa oli saanut poninhampaista shortsien paljastamaan reiteen jo pari kertaa, mutta Noelin hyvää fiilistä mokomat ponit eivät vielä onnistuneet tuhoamaan.
- Tässähän vois ottaa brunaa, Noel veisteli seuraavien ponien hidastellessa ihan yhtä pahasti. Ehkä ne kaikki tiesi, että joutuisivat töihin.
- Just, Pipa muljautti silmiään pyyhkäisten hikeä otsalta. Vaikka oli vasta aamu, aurinko porotti suoraan kirkkaalta taivaalta ja sai hikipisarat helmeilemään otsalla. Edes eilinen rankkasade ei ollut viilentänyt ilmaa niin paljon, että helle olisi helpottanut.
Noel ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Vani seisahtui puiden varjoihin. Vani pärskähteli sieraimet laajenneena, se veti täysstopin tarhan portille. No mikä sille nyt tuli??
- Ehkä se näki rouva Räddiksen aaveen? Pipa tiesi arvata, mutta Noel vaan pudisti päätään. Eihän aaveita ollut olemassakaan!
Toisaalta, se kartanon itäsiipi kummallisine torneineen päivineen nostatti kyllä niskavillat pystyyn. Kasvillisuuskin oli päässyt ihan valloilleen sillä puolen rakennusta. Muratit kiipesivät seinää pitkin, eikä se ollut yhtään niin kivannäköistä kuin tallin seinustan kasvit, jotka tekivät siitä oikeastaan ihan kotoisan näköisen. Itäsiipi näytti vaan, no,
aavemaiselta. Kai niitä tarinoita oli helppo uskoa.
Siis
jos oli hyväuskoinen likka. Noel ei suostunut uskomaan moisia legendoja, koska sitähän ne vaan oli. Legendaa. Noel maiskautti kuuluvasti ja nykäisi pienen ponin liikkeelle. Se mulkoili silmänvalkuaiset vilkkuen kartanon suuntaan, vaikka tarhassa odotti jo kaverit. Jos Puh tai Pommac nyt kenenkään kavereita oli. Vani jäi tarhan portille kyttäämään sen näköisenä, kuin se oikein haluaisi jo Main tunnille. Noel pudisteli päätään poneille Pipan mennessä menojaan jostain kummitusjutuista paasaten.
Poika heittäytyi vaalea kiharapilvi pelmahtaen ruohikolle ponien tarhan vierustalle. Aurinko paistoi, ponit hörisivät ja talli hukkuisi pian kesäisiin tallityttöihin. Mitä sitä enää voisi enempää toivoakkaan?