DAGEN EFTER "Potter, Potta"

1.

Raitiovaunu rämisteli eteenpäin, kun nojasin päätäni sen viileään ikkunaan. Olin vihdoin saanut aikaiseksi lähteä sille lähitallille, jonka mainos oli seurannut minua viime viikkoina paikasta toiseen. “Tror du på ödet?” opiskelukaverini oli nauranut bussipysäkillä, kun olin huolimattomasti penkille istahdettuani kaivanut takamukseni alta kosteasta ilmasta vettyneen paikallislehden. Jos oikein tarkkaan tiirasi, saattoi valkoisista farkuista erottaa musteen tuhriman Rävdala ridklubbin logon. Niinpä siinä aamuyön viimeistä bussia odotellessa olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja lähteä tutustumaan talliin heti seuraavana (tai siis oikeastaan jo samana) päivänä. Tukholmaan muuton jälkeen en nimittäin ollut ikävöinyt mitään niin paljon kuin hevosia.

Mitä lähemmäksi tallia raitiovaunu kolisteli, sen vilkkaammin perhoset lentelivät vatsassani ja käteni tärisivät. Aivan kaikkea siitä ei voinut pistää edellisillan opiskelijabileiden piikkiin. Muistelin, kuinka pienenä olo oli tuntunut aivan samalta aina ennen tallille menoa. Silloin oli aina jännittänyt ihan kamalasti, mutta silti tallille oli ollut pakko päästä! Ja lähes aina tuntilistaan oli nimeni viereen kirjoitettu sen pienen mustan kauhuponin nimii ja tunnille oli pitänyt mennä hammasta purren, sillä hevosvalinnoista ei saanut valittaa. Lopulta eräänä kauniina päivänä opettaja oli todennut, että olin vihdoin liian pitkä sille poninperkeleelle! Siihen mennessä olin kuitenkin oppinut varsin lahjakkaasti väistelemään hampaita, kiikkumaan kyydissä pukkilaukassa ja nauramaan, kun lopulta päädyin maistelemaan kentän pölyä. Havahduin ajatuksistani, kun ratiovaunu pysähtyi kirskahtaen. Oli aika hypätä ulos.

Pian löysin itseni harhailemassa eksyneenä tallipihasta. Kentän suunnasta kaikui vaimeana ratsastuksenopettajan kantava ääni ja siellä täällä parveili ihmisiä määrätietoisen näköisenä varoen vahingossakaan osoittamasta huomiota tuntemattomalle vieraalle. Niinpä säikähdinkin aika lailla, kun takaani kuului rykäisy. “Eksyksissä?” mustahiuksinen, roteva nainen tiedusteli varsin tiukkaan äänensävyyn. “Jag tittar bara”, vastasin automaattisesti. Jokin naisen olemuksessa sai hermostuneisuuteni ampaisemaan aivan uusille leveleille. “Kai sä huomasit, et tää ei oo mikään vaatekauppa. Kanslia löytyy tuolta, talli tuolta. Muualle sulla ei taida olla asiaa”, sain tylyt ohjeet ennen kuin nainen jatkoi matkaansa ripeästi harppoen tallinsuuntaan.

Päätin suunnata kohti kansliaa lähinnä siksi, etten halunnut joutua jatkamaan sananvaihtoa pelottavan naisen kanssa enää uudestaan. Kanslia sijaitsi komeassa kartanorakennuksessa ja sisälle hiippaillessani tunsin olevani täysin väärässä paikassa. Juuri, kun olin aikeissa kääntyä takaisin ulos, lattialankun narahdus paljasti minut. “Tervetuloa! Miten voin auttaa?” kirkas asiakaspalveluääni ja leveä hymy kutsuivat peremmälle. “Öh, näin teidän mainoksen..”, aloitin epävarmasti. “Ja päätit liittyä Rävdala Ridklubbiin. Hienoa! Kiinnostaako ratsastustunnit? Meillä on käytäntönä, että kaikki käy ensin näyttäytymässä alkeistunneilla. Sä taidat olla jo vähän vanhempi niin laitetaan sut alkeis-jatkoryhmään Se on sunnuntaina ja tilaakin on vielä. Lisään sut tästä heti listalle. Entä kiinnostaako hoitohevonen? Meillä olisi niitä nyt vapaana silleen, että pääsee valitsemaan. Mä voin vaikka lähteä näyttämään”, tehokas noin viisikymppinen nainen lateli menemään, minun nyökkäillessä epäuskoisena. “Mun nimi on muuten Rine”, nainen huikkasi suunnatessaan ovelle. “Olivia”, sain henkäistyä seuratessani naista kiireenvilkkaan takaisin ulos.

“Kiinnostaako sua enemmän hevoset vai ponit? No, varmaan hevoset, kun sulla tota pituutta on. Vaikka eihän sillä niin väliä, koska ratsastus ei kuulu hoitajien tehtäviin. Toki hoitajat kyllä joskus pääsee ratsastamaan. Nytkin on tulossa hoitajamaasto, johon kannattaa ehdottomasti osallistua! Niin, että mennään nyt sitten katsomaan niitä hevosia”, Rine puhui hengästyttävää tahtia ja naisen ajtuksenvirrassa oli vaikea pysyä perässä. Seurasin tätä kuitenkin kuuliaisesti suurempaan talliin. Aurinkoisen ulkoilman jälkeen tallissa tuntui mukavan viileältä ja ilmassa lejui kotoisa hevosentuoksu. Hengitin muutaman kerran syvään tuttua tuoksua ja heti oloni tuntui rennommalta. Ehkä tähän voisi taas tottua..

Siirryin Rinen perässä karsinalta toiselle kuunnellen hajamielisesti, kuinka nainen esitteli hevosen toisensa jälkeen. Erään karsinan nimikyltti kiinnitti huomioni. “Dagen Efter”, luin hiljaa ääneen ja naurahdin. Jos opiskelukaverini olisivat olleet täällä, olisivat he sanoneet, että tässä oli juuri minun hevonen. Kurkkasin uteliaana karsinaan. Musta ruuna huokaisi dramaattisesti ja käänsi mielenosoituksellisesti takamuksensa kohti ovea. Kaiken kruunasi merkitsevä hännänhuiskautus - anna mun olla rauhassa! Ruunassa oli välittömästi jotain tuttua ja jotain joka toi mieleen lohdullisesti jurottavat, itsekseen viihtyvät suomalaiset. Välillä ruotsalaiset osasivat olla niin hengästyttävän sosiaalisia ja hyväntuulisia…

“Onks tää vapaana?” sain vihdoin varmuuteni takaisin ja keskeytin Rinen, joka luennoi juuri kirjavasta hevosesta, joka majaili viereisessä karsinassa. “On, mutta öh.. Potter.. tuota Potter kuuluu kyllä vakiokalustukseen, mutta… No sanotaanko näin, että se ei yleensä lukeudu tallin suosikkihevosiin”, nainen sai kakistettua ulos hetken mietittyään. “Ei mua kiinnosta mitä muut ajattelee. Saanko alkaa hoitaa tätä?” kysyin määrätietoisesti. Jokin pieni ääni takaraivossa vihjaili, että olin taas kerran kaivamassa verta nenästäni, mutta olin aina viehtynyt asioista, joita muut eivät niin arvostaneet. Tämä hevonen kuului selvästi siihen kastiin. “Tuota, jos olet ihan varma, niin kyllähän se sopii. Aina on myös mahdollista vaihtaa hoitohevosta myöhemminkin”, Rine vakuutteli. Minähän en ole mitään luovuttaja-tyyppiä, mutisin hiljaa mielessäni, kun jatkoin naisen perässä tallikierrosta satulahuoneen kautta kohti tallitupaa.

2. 

Heitin huolettomasti repun kaappiini ja sitaisin punaiset hiukseni rennolle poninhännälle. Vaistonvaraisesti vilkaisin itseäni tallituvan peilistä. Harmaa toppi ja lyhyeksi leikatut farkkushortsit näyttivät tarpeeksi siisteiltä. Ulkona oli niin kuuma, ettei yhtään sen enempää olisikaan voinut pukea päälle paahtumatta. Nappasin kaapista vielä takataskuuni mustat kulahtaneet hanskat, vaikka niiden ujuttaminen käteen tuntui jo etukäteen nihkeältä ja vastenmieliseltä. Jos jotain olin oppinut, niin sen, että varsinkin vieraampia hevosia taluttaessa oli parasta pitää hanskat visusti kädessä - jostain syystä minulla oli aavistus, että Potter saattaisi olla hevonen, joka osasi aiheuttaa hankaluuksia. Pari nuorempaa tyttöä ilmestyi tallitupaan kikatuksen saattelemana intoillen selvästi uusista poneista. Iloinen höpötys katkesi kuin seinään tyttöjen huomatessa minut. Nyökkäsin tervehdykseksi ja liukenin nopeasti paikalta. Uuteen hoitohevoseeni tutustuminen houkutteli huomattavasti enemmän kuin pienten ponityttöjen kanssa kaveeraaminen.

Harpoin reippaasti kohti laidunta turkoosi riimunnaru harteille heitettynä. Tähystin katseellani mustaa ruunaa, jonka siluetti piirtyikin metsänlaitaa vasten aivan laitumen perimmäisessä nurkassa. Huokaisin syvään, kiskoin hanskat käteeni ja livahdin ketterästi aitalankojen välistä sisään varoen visusti koskettamasta niitä. Olin varma, että joskus laiskuuteni porttien avaamisen suhteen vielä kostautuisi. Potter ei ollut hievahtanut askeltakaan, joten ei auttanut kuin lähteä tarpomaan laitumen poikki. Harva hevonen kiinnitti minuun mitään huomiota. Pari ponia otti taktisesti muutaman raviaskeleen kauemmaksi lähestyessäni niitä, mutta jatkoivat sitten laiduntamistaan huomatessaan, etten ollutkaan tulossa häiritsemään. Lopulta pääsin Potterin luo, joka nyhti ruohoa maasta keskittyneesti huiskien hännällään metsänlaidan varjossa viihtyviä hyönteisiä.

“Sehän kävi yllättävän helposti”, hymähdin kun olin kiinnittänyt riimunnarun Potterin riimuun. Olin ollut varma, että Potter olisi karkuunjuoksevaa tyyppiä, mutta tällä kertaa sain yllättyä positiivisesti. Ruuna mulkaisi minua laiskasti ja nykäisi sitten päänsä takaisin lähimpään ruohotuppoon niin päättäväisesti, että horjahdin. Oli minun vuoroni mulkoilla pahasti. “Hoppsan, nyt mennään”, ilmoitin ruunalle ja yritin saada sen liikkeelle huiskauttamalla riimuunarun päätä hevosen takapuolta kohden, kun pelkkä narusta nykiminen ei saanut aikaan minkäänlaista reaktiota. Hyvin vastahakoisesti ja selvästi ärtyneenä häiriöstä ruuna ottikin muutaman tahmean askeleen eteenpäin. Juuri kun ehdin kokea pientä voitonriemua, Potter pysähtyi ja huokaisi mielenosoituksellisesti. “Et oo tosissas!” kiljaisin, kun ruuna kellahti maahan ja sain loikata askeleen taaksepäin väistääkseni ilmassa sikinsokin viuhuvia kavioita Potterin piehtaroidessa antaumuksellisesti. Hetkessä kuivunut, paljaaksi kaluttu savinen maa muutti kiiltävän mustan karvan pölynharmaaksi.

“Jösses, sullahan riittää siinä työnsarkaa”, nuori mies naureskeli ja parkkeerasi täydet kottikärryt keskelle tallipihaa. Huomasin tämän mittailevan minua katseellaan nojatessaan rennosti talikonvarteen hihaton paita hohtaen lähes yhtä valkoisena auringossa kuin täydellinen hammasrivistö leveän hymyn takana. Olin melko varma, ettei tämä ollut hankkinut lihaksiaan pelkästään talikonvarressa heiluessa. Tyypillinen tallipoika, hymähdin mielessäni. Vaikka yritin olla välittämättä, en aivan onnistunut jättämään huomiotta sitä, kuinka paahtavassa helteessä hikikarpalot olivat karanneet otsalleni ja ripsivärikin ehtinyt valua.
“Jos en uskois siihen, ettei hevoset tahallaan oo mulk-”, aloitin vastaukseni.
“Se on!” mies keskeytti. Nauruni muttuui lähinnä voihkaisuksi, kun odottelemaan kyllästynyt Potter kuopi maata ja iski kavionsa suoraan nilkkaani - muka vahingossa. Mulkaisin ruunaa ja tällä kertaa oli miehen vuoro nauraa.
“Kun sulla ei näytä olevan kiire, niin katotko tän perään ihan hetken? Mä käyn hakemassa kamat tallista”, en pystynyt aivan peittämään ärtymystä äänestäni. En ottanut kauhean hyvin sitä, jos minulle naurettiin.
“Luota muhun, ei se mihinkään lähde”, mies vakuutteli ja yritti nyt selvästi hillitä leveää virnettään.
“Mä luotan suhun aivan yhtä paljon kuin tähän hevoseen”, tokaisin ja lykkäsin narunpään miehen kouraan. “Eikä se todellakaan oo paljoa!” huikkasin vielä perään kaikotessani tallin viileyteen.

Kun palasin takaisin ulos, harjakori ja vesisaavi, joita raahasin mukanani, meinasivat tipahtaa niille sijoilleen. Potter oli kyllä tallessa ja oikein siististi sidottuna harjauspuomiin, mutta ruunan vieressä ei odottanutkaan tapaamani tallipoika, vaan Mai silmät salamoiden ja posket kiukusta punottaen. “Hevosta ei jätetä hetkeksikään valvomatta!” nainen mylvi ja jopa Potter näytti kavahtavan askeleen kauemmaksi. “Mä voin selittää. En mä todellakaan jättänyt! Tässä oli se kaveri kottikärryjen kanssa ja se lupas kattoa…” selitykseni hiipui äänettömäksi murhaavan katseen edessä. “Ihan sama, mitä se Daniel tekee! Jos vielä kerran nään jotain vastaavaa, niin täällä on turha näyttää naamaansa”, nainen pauhasi ja poistui sitten paikalta suurieleisesti päätään puistellen. Mutisemani anteeksipyyntö kaikui kuuroille korville. Tallin kulmalla muutama ponityttö tuijotti kohtausta silmät suurina. “Täällä ei oo mitään nähtävää”, kivahdin, kun Mai oli kadonnut näköpiiristä ja tartuin rivakasti harjakorissa päälimmäisenä lojuvaan pölyharjaan. Pian pölykerros saisi kyytiä.

“Mä en ole koskaan nähnyt, että kukaan viettäisi Potan kanssa aikaa noin kauan ihan vapaaehtoisesti”, virnuileva ääni havahdutti minut ajatuksistani. Yritin olla huomioimatta Danielia, joka nojaili tällä kertaa harjauspuomin päätyyn vailla katumuksen häivää. “Älä välitä Maista, siihen kyllä tottuu. Sitä vaan pitää oppia käsittelemään”, mies jatkoi huolettomaan sävyyn. Kylmän viileästi kiepahdin Potterin kaulan ali ruunan toiselle puolelle ja jatkoin mustan karvan kiillottamista kostealla pyyhkeellä. Potter oli jo ajat sitten kyllästynyt harjauspuomilla seisomiseen ja yritti jälleen kerran alkaa järsiä harjauspuomin puuta ilmaistakseen mielipiteensä vallitsevasta tilanteesta. Myönnän, että kostealla liinalla karvan kiillottaminen saattoi olla jo liioittelua. Halusin kuitenkin, että hoitohevoseni oli aina puunattu viimeisenpäälle, varsinkin nyt kun olin ehtinyt jo nolata itseni Main silmissä - kahdesti. Ei puunaaminen edelleenkään ruunasta mitään katseidenkääntäjää tehnyt, mutta jouhien selvittely ja karvan kiillotus olivat jo hyvä alku ja toivottavasti osoittivat, että osasin olla tunnollinenkin. “Te kyllä sovitte hyvin toisillenne”, kuulin Danielin murahtavan ja harppovan vihdoin matkoihinsa. Mies oli tainnut hieman loukkaantua jäätyään ilman huomiota, mutta mykkäkouluni oli mielestäni täysin perusteltua.

Kun olin valmis, kaivoin taskustani kännykän esiin tietenkin instapäivitys mielessäni. Vilkaistessani ensimmäistä selfietä ruudulta, tajusin nopeasti, että Potter näytti sillä hetkellä huomattavasti paremmalta kuin allekirjoittanut. Puhelimen kameraa pelinä käyttäen haroin hiukset nopeasti parempaan järjestykseen ja pyyhin kasvoiltani pahimmat pölyt pois. Uusi yritys oli jo siedettävämpi. Kun pakollinen somepäivitys oli hoidettu alta pois, irrotin ruunan harjauspuomista. Olin jo palauttamassa ruunaa laitumelle, kun muistin tallitupaan ilmestyneen lapun. “Sori kaveri, saat sietää seuraa vielä hetken”, naurahdin ruunalle ja lähdin taluttamaan hitaasti löntystävää hevosta kohti viheraluetta, jolla muutama muu hoitaja hevosineen istuskeli paistatellen auringossa. Valitsin kuitenkin tarkoituksella varjoisan alueen puiden katveessa, sillä se oli varmasti mukavampi myös Potterille, jonka musta karva imi auringosta lämpöä. Istahdin maahan ja nojasin selkääni puunrunkoon. Vanhat nahkahanskat hiostivat käsissäni, joten päätin ottaa ne hetkeksi pois. Tuoreeseen ruohoon keskittynyt ruuna ei todellakaan näyttänyt siltä, että se aikoisi tehdä mitään yllättävää. Syöminen taisi olla se yksi asia, mistä Potter piti. Hajamielisesti nyhdin ympäriltäni ruohotuppoja ja ojensin niitä sitten varovasti ruunan suuntaan. Oli aina mahdollista, että ruuna haukkaisi puolet sormistani mukaan ruohotuppojen lisukkeeksi, mutta päätin ottaa riskin. Kun pehmeä turpa kutitteli hellästi kämmentäni, hymyilin leveästi. Tiesin, että tulossa oli varmasti mahtava hevoskesä.