POMMAC

21. toukokuuta Hapannaamainen pettymys

Istuin huoneessani olevalla valkoisella ikkunalaudalla ja nojasin ikkunalasia vasten. Katselin hiljaisella ikkunasta näkyvää metsämaisemaa, jota olen saanut tuijotella huoneeni ikkunasta jo viisi vuotta. Vilkaisin turhautuneena seinälläni keikkuvaa kelloa, jonka taustana komeili aivan liian lapsellinen Nalle Puh. En kuitenkaan ollut koskaan vaivautunut hankkimaan itselleni uutta seinäkelloa. Vielä vartti ennen kuin minua lähdettäisiin viemään tallille. Pääsisin taas pienen tauon jälkeen takaisin maistelemaan tallielämää. Tällä kertaa minulla olisi kuitenkin vastuullinen hoitajan pesti eikä vain kurittoman tuntilaisen rooli. Odotin kuitenkin jo innolla, että pääsisin tutkimaan tallia ja tietenkin tutustumaan hoitoponiini. Olisihan minä voinut sinne bussillakin mennä, mutta ohjaajani halusi olla ensimmäisellä kerralla mukana katsomassa, millainen paikka Rävdala oikein oli.

Istuin vaisuna pelkääjän paikalla, kun oman ohjaajani musta Audi starttasi ryhmäkodin pihassa. En olisi halunnut kököttää paikoillani auton kyydissä, koska tahdoin vain päästä tallille mahdollisimman nopeasti. Toivoin myös hartaasti, ettei autoa ajava Majken alkaisi kyselemään minulta kauheasti. Tykkäsin kyllä yleensä jutella Majkenin kanssa, mutta nyt se ei oikein olisi kiinnostanut. Tuijotin vain hiljaisena ulos ikkunassa jatoivoin, että olisimme mahdollisimman nopeasti perillä.

Pian punainen kaksikerroksinen komeili nenäni edessä. Ympäristössä näkyi myös useita tarhoja sekä komea vanhalta vaikuttava kartano. Katselin sitä ihastellen, kun Majken näytti vain etsivän katseellaan jotain. Pian tummahiuksinen melko lyhyt nainen pörhelsi tallista paikalle aurinkoisesti hymyillen.
“Hei, oletkos sinä Leia? Minä olen Rine Rävdal” nainen kysyi minulta ja esitteli samalla itsensä.
“Joo olen”, vastasin hiljaa ja mulkaisin pahasti vieressäni seisovaa Majkenia.
Minua jopa hävetti vähän olla oman ohjaajani seurassa tallilla, vaikka olin Rävdalassa vasta ensimmäistä kertaa. Onneksi kukaan tallilainen ei kuitenkaan näyttänyt olevan näköpiirissä. Toivoin hartaasti, että ohjaaja osaisi olla sanomatta mitään tyhmää. Täysin hiljaa olemista minun oli Majkenilta aivan turha odottaa.
“Ja minä olen Majken. Tulin näin ekalla kerralla katsomaan millainen paikka tämä oikein nyt, että tiiän sitte missä tyttö liikkuu”, Majken selitti.
Onneksi Rine ei alkanut kyselemään mitään sen kummemmin. En olisi halunnut vastailemaan mihinkään omituisiin kysymyksiin varsinkaan, kun Majken oli myös paikalla vahtimassa minua.

Seurasin Rinea Majkenin rinnalla metsän reunassa olevan tarhan luokse. Tarhassa köpötteli rennosti neljä ponia sekä yksi hevoskokoinen otus. Koko jengi näytti ihanalta, mutta katseeni tarraantui heti pikkuiseen Vaniksi tietämääni poniin, jonka hoitajuutta olin hakenut.
“Tässä on nyt yksi pieni harmillinen juttu Leia”, Rine aloitti varovasti, “et voi hoitaa Vania, vaikka tammaa toivoit. Meillä mennään nopeat syövät hitaat -tyylillä ja Vani ehti saada hoitajan juuri ennen kuin sinä sitä kysyit.”
Katsoin tarhassa olevaan Vaniin haikeasti samalla, kun kuuntelin Rinen sanoja. Vaikka en ollut vielä edes ehtinyt tutustua ollenkaan Vaniin, tuntui tämä silti pahalta. En ollut todellakaan osannut varautua tällaiseen. Mitä minä nyt keksisin?
“Minulla olisi kuitenkin ehdotus“, Rine yritti kuulostaa piristävältä.
“Kerro ihmees“, vastasin nopeasti yrittäen kuulostaa innostuneelta.
“Toi valkopäinen Pommac kaipailee vielä hoitajaa. Saattaisit tulla ruunan kanssa toimeen, vaikka yleisesti siitä ei kauheasti tykätä“, nainen selitti minulle.
Hymyilin ujosti ja nyökkäsin pienesti. Kaikki Pommacissa ei kuulostanut kovinkaan hyvältä. Poni kuitenkin kiinnosti minua kovasti, vaikka vähän epäröin sen hoitamista. Halusin antaa ponille mahdollisuuden, joten en pitänyt kieltäytymistä mahdollisuutena.
“Mä voin hoitaa Pommacia”, vastasin lopulta pienesti hymyillen.

Rine antoi minulle tummansinisen riimun sekä narun, joiden kanssa saatoin hakea ponin tarhasta. Pommac ei vaikuttanut innostuneen asiasta ollenkaan. Ruuna lähti painelemaan kovalla kiireellä tarhan perälle. Kiinnostin kuitenkin jonkin verran muita tarhassa olleita kavioeläimiä. Lähdin kävelemään rauhallisesti siihen suuntaan, johon poni oli viipottanut. Pommac mulkoili minua pahasti, mutta antoi minun kuitenkin ottaa ruunan kiinni.
“Kuules hapannaama, sun ois paras oppii olee mun kaa”, höpisin rennosti ponille, kun talutin sitä rauhallisesti kohti tarhan porttia.
Ruuna vain vilkuili minua rauhattomasti olisi selvästi halunnut olla jossain ihan muualla kuin minulla narun päässä.

Harjasin Pommacia rennosti karsinassa. Kirjava kaviokas ei kuitenkaan tuntunut olevan todellakaan yhtä rento kuin minä. Ruuna riuhtoi päätään ha steppasi paikoillaan yrittäen päästä kovasti liikkeelle. Naru, jolla olin sitonut ponin karsinaan, ei kuitenkaan antanut periksi. Pommac vilkuili minua pahasti, kuin olisi vain halunnut liiskata minut johonkin ja häipyä itse ovelasti paikalta.
“Ei tää peli vetele, rauhotu nyt”, yritin epätoivoisesti kuulostaa napakalta komentaessani riehuvaa ponia.
Majken seisoi ovensuussa ja tarkasteli puuhiani. Hän vaikutti olevan vähän kauhuissaan seuratessaan Pommacin riehumista. Nainen ei kuitenkaan tietämättömänä viitsinyt tulla väliin. Enhän minä kuitenkaan ollut edes mitenkään pulassa ponin kanssa. Onneksi hän ei kuitenkaan heitellyt mitään tyhmiä kysymyksiä, vaikka tiesin kyllä, ettei nainen ymmärtänyt hevosista mitään. Minä olin kuitenkin päässyt takaisin sinne, missä viihdyin. Sain taas olla tallilla, vaikka omaan hoitoponiin olikin vähän totuttelemista.
“Meistä tulee vielä kaverit, vai mitä?” kyselin vielä rauhallisesti Pommacilta.
Poni ei kuitenkaan antanut minulle vastausta. Ruuna olisi vain halunnut pois, nyt ja heti. Pommac oli kyllä omalaatuinen hapannaama, joka oli tuntunut kyllä pieneltä pettymykseltä, koska olisin halunnut hoitaa pikkuista Vania. Aina ei kuitenkaan voinut saada, mitä halusi. Halusin kuitenkin uskoa, että yhteiselomme Pommacin alkaisi varmasti jossain vaiheessa sujua.

26. toukokuuta Voitaisko vaa olla joskus kavereita?

Viileä kesäinen tuuli helli hiuksiani, kun hyppäsin nopeasti ulos 32K-bussista ja lähdin tallaamaan kohti Rävdalaa. Tällä kertaa Majken oli päästänyt minut lähtemään tallille yksin. Tähän isona syynä oli varmasti ensimmäisellä kerralla Rinen kanssa käyty pitkä keskustelu, jota en onneksi ollut joutunut kuuntelemaan. Se olisi varmasti ollut aivan kauheaa kuunneltavaa, koska en koskaan ole tykännyt kuunnella, kun minusta puhutaan. Ilman sitä pitkää selitystuokiona minun mukana olisi varmaan tänäänkin ollut joku ryhmäkodin ohjaajista. Olin vain tyytyväinen siihen, ettei ketään ollut tyrkätty mukaani. Halusin olla tallilla rauhassa. Tietenkin hyväksyisin muut tallilaiset, kun ensin vain joskus tutustuisin heihin.

Tallin pihassa suunnistin itseni saman tien metsätarhan suuntaan, jossa tiesin Pommacin olevan. Tuskin poni siellä enää kauaa olisi, koska kohta varmaan olisi aika päästä hevoset rellestämään laitumelle. Astelin rauhallisesti tarhan luokse ja katselin suloisia kaviokkaita. Pommac päätti taas pinkoa kiireellä pakoon tarhan perälle. Kurottauduin varovasti silittämään pienen minua haistelemaan tulleen Vanin pehmeää turpaa. Tamma kurotti päätään eteenpäin pyytäen vain lisää huomiota.
“Oot sä kyl aikamoinen söpöliini”, lässytin hallakolle pikkuponille.
Tuntui ehkä vähän väärältä lässyttää syötävän suloiselle moikkaamaan tulleelle pikkuponille, kun oma hoitoponini oli vain paennut mahdollisimman nopeasti johonkin tarhan perälle. Pommac ei vaikuttanut siis tänäänkään olevan yhtään sen innokkaampi tutustumaan minuun. Olin haaveillut Vanin hoitajuudesta, mutta en ollut ollut tarpeeksi nopea saadakseni hoitaa tätä ihana pikkuponia. Yritin silti edelleen elää siinä toivossa, että olisin ehkä vielä joskus se hallakon tamman oma rakastava ihminen.
“Sori, mun pitää mennä pyydystämään toi hapannaama”, päädyin lopulta sanomaan Vanille, kun se vain yritti saada minut antamaan lisää rapsutuksia.

Pitkän ja aivan liikaa kärsivällisyyttä vaatineen operaation jälkeen pääsin viimein taluttamaan valkopäistä poninnulikkaa tallin suuntaan. Melkein ihmettelen, miten poni edes osasi tehdä sen kiinni saamisesta yhden vuoden suurimmista ongelmista. Toivoin hartaasti, että se helpottuisi, kun oppisimme tulemaan kunnolla juttuun. Toisena vaihtoehtona olisi tietenkin se, että oppisin vain nappaamaan ponin kiinni ilman tällaista kauheaa tappelua. Ainakin olin saanut ruunan kiinni eikä se ollut onnistunut voittamaan minua. Pommac mulkoili minua varovasti, kun yritti livahtaa huomaamattani repimään ruohotupsuja maasta.
“E-ei kaveri, et syö nyt yhtää mitää”, yritin kovasti kuulostaa tiukalta repiessäni ponia pois aarresaaliinsa luota.
Talutin Pommacia napakasti ja ruuna vaati minulta kyllä jatkuvaa tarkkaavaisuutta. Ponilta tuntui löytyvän ihan jatkuvasti pieniäkin ideoita tekemään yhteiselostamme vain entistä haastavampaa.

Sidoin Pommacin huolellisesti kiinni karsinaansa ja piipahdin käytävän puolelle hakemaan ruunan tummansinistä harjapakkia. En halunnut ajatella, että ruuna onnistuisi repimään itseään irti ihan hetkessä. En tosin vielä oikein tiennyt, miten taitava pakenija tuo minun nimikkoponini oikein oli. Innokas nuorelta vaikuttava ruskeahiuksinen tyttö touhusi jotain omiaan käytävällä, kunnes hän vilkaisi nopeasti minun suuntaani. Tyttö keskeytti puuhansa lähti salamannopeasti tulemaan luokseni iloisesti hymyillen.
“Hei, oon Lina. Ja sä?” tyttö kyseli minulta reippaasti.
“Leia”, vastasin lyhyesti vähän epäröiden.
“Okei, haluisiks sä tulla auttamaan mua, ku tallitupa on yks kaaos?” Lina jatkoi innokkaasti kyselemistään.
“Mun pitää harjata Pommac, mut voin tulla sen jälkee avuks”, seltin varovasti ja vähän ujosti iloselle tytölle.
“Jes, kiitti jo nyt”, tyttö ilmoitti ja katosi nopeasti takaisin omiin puuhiinsa.
Lina oli vaikuttanut mukavalta tyröltä, vaikka oikeasti ihmettelin vähän reippauttaan heti alkuun. Eihän tyttö ollut en edes nähnyt minua. Jotkut vain pystyivät jotenkin ihmeellisesti tuollaiseen käytökseen. Minusta ei varmasti olisi koskaan tuohon.

Pommac mulkaisi minua erittäin pahalla silmällä, kun livahdin sen karsinaan harjapakin kanssa. Olin selvästikin pilannut sen edes pienen hetken kestäneen rauhan. Nappasin nopeasti yhden harjan käteeni toivoen, etten tulisi seinään liiskatuksi tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka epäilin vahvasti, ettei siitä olisi mitään hyötyä, ajattelin alkaa höpisemään ruunalle rauhallisesti jotain. Minulle oli joskus kerrottu, että eläimille rauhallisesti puhuminen rauhoitti niitä, mutta minusta tuntui, ettei se tulisi toimimaan ainakaan Pommacin kanssa. Aina kannatti kuitenkin yrittää, koska enhän minä voinut muuten tietää.
“Ootha sä kyl aika sulonen”, sepitin puoliääneen samalla, kun harjasin ponia rennosti.
“Mites täällä sujuu?” säpsähdin äkkiä kuullessani karsinan ovelta iloisen kysymyksen.
Käänsin katseeni äkkiä äänen suuntaan. Rine seisoi rauhallisesti oven suussa ja katseli vuoroin minua ja hapanta Pommacia. Väänsin kasvoille varovaisen hymyn ennen kuin mietin, mitä oikein vastaisin.
“Ihan hyvin”, mutisin nopeasti ja jatkoin mahdollisimman huolettomasti ponin harjaamista.
“Mites sulla on lähtenyt Pommacin kanssa sujumaan, kun ruuna ei ihan niistä sun toiveista kuitenkaan löytynyt?” nainen kyseli rauhallisesti.
“Pommac osaa kyl tehä kaikest vaikeeta, mut ehkä me viel opitaa tulee toimee. Kyl tää vaikuttaa kuitenki iha kivalt ponilta”, sepitin vastaukseni miettimättä sen kummemmin, mitä oikein puhuin.
“No sehän on hyvä, kun aina ei vaan voi saada, mitä haluaa”, Rine sanoi vielä reippaasti.
Olihan se ihan totta, mutta edelleen mietin, että olisi se Vani ehkä silti se kivempi vaihtoehto. Toisaalta hallakko pikkuponi tuskin pystyisi opettamaan kärsivällisyyttä ja napakkuutta samalla tavalla kuin, mihin Pommac tuntuu pystyvän turhankin monipuolisilla ideioillaan.
“Voitaisko vaa olla joskus kavereita?” päädyin lopulta sanomaan ponille vähän ärtyneenä, kun poninnulikka oli ollut vähällä potkaista minua.
Pienen kasan purua ruuna onnistuikin kengilleni lennättämään. Se ei minua juurikaan haitannut, mutta Pommacin käytös muute oli kyllä jotain muuta kuin sellaista, mistä ainakaan vielä pidin. En muutenkaan ollut vielä oikein kaveri hoitoponini kanssa.

Rine suostui viemään Pommacin uls, joten minä pääsin heti ruunan harjattautuani auttamaan Linaa tallituvan siivoamisessa. Se todellakin myös kaipaisi sitä. Jos joku olisi alkanut jotain muuta väittämään, olisin vakavasti epäillyt, oliko puhuja lyönyt päänsä johonkin. Tallituvassa lojui paljon tavaraa pöydillä, tuoleilla, sohvilla, kaappien päällä unohtamatta tavaroiden täyttämää lattiaa. Siellä tuntui olevan melkein mahdoton liikkua astumatta minkään päälle. Näyssä oli ehkä hämmentävintä se, miten kauheassa kunnossa tallitupa oikeasti oli.
“Tässä riittääkin hommaa”, Lina naurahti minulle, kiharapäiselle pojalle sekä kahdelle vieraalle tytölle, jotka hän oli onnistunut saamaan myöskin avuksi suureen siivousoperaatioon.
Aloimme ripeästi pitempää mettimättä keräämään kaikki roskat ja rikkinäiset tavarat suoraan riskin. Sillä oli hyvä aloittaa siivoaminen. Nopeasti rennon keskustelun alkaessa poika selvisi Noeliksi. Hän oli kuulemma Rävdalan melkein jopa pelätyn ratsastusopettajan Main poika. En kyllä oikein osannut uskoa, että Noel voisi mitenkään päin olla sukua edes puolikkaalle hirviölle. Kaksi ahkeroivaa tyttöä olivat pienen selvitysoperaation jälkeen Märta ja Maja. Porukka vaikutti ihan mukavalta ja rennolta, vaikken oikein mitään uskaltautunutkaan vielä juttelemaan heidän kanssaan. Onneksi siivoamisessakin riitti ihan hyvin puuhaa.

6. kesäkuuta Vaarana vedenpaisumus

Tuijotan tyhjä fiilis sisälläni ulos huoneeni ikkunasta. Muistelen hiljaa mielessäni sanoja, jotka Majken sanoi minulle vähän haikeana lauantai-iltana. Olin saanut antaa ohjaajalleni aamulla ihailtavaksi upean todistuksen, johon olin itse todella tyytyväinen. Päivä ei kuitenkaan ollut mennyt ihan putkeen, kun jo muutaman tunnin päästä olin aiheuttanut Majkenille aivan liikaa huolta. Hän oli joutunut taas kerran säikähtää pahasti minun takiani. En tykkää ollenkaan katsoa, kun joku pelkää puolestani tai on huolissaan minusta, mutta en vain aina pysty hallitsemaan ajatuksia ja tekojani. Toisaalta minun on aivan pakko myöntää, että säikähdin tällä kertaa itsekin. Se, miten kauhealta annoin käteni näyttää, oli jotain todella rumaa jälkeä. Se, jos oli oikeasti asia, joka antoi syyllisyyden hyökätä kimppuuni.
“Voi Leia, kyllä me tästä vielä päästään”, hän oli sanonut minulle halatessaan minulle kuin omaa lastaan.
Varmaan olenkin Majkenille jo kuin oma lapsi, koska onhan hän ollut minulle se tärkein aikuinen jo viiden vuoden ajan. Hän jaksanut kuunnella minua, auttaa ja ymmärtää paljon paremmin kuin olisin koskaan uskonut. Toisaalta se on Majkenin työtä, mutta hän tuntuu silti välittävänsä minusta eikä pelkästään työnsä takia. Olen aina pitänyt häntä äitinäni ja toivottavasti se ei tule muuttumaan niin pitkään, kuin vain asun ryhmäkodissa.

Tänään on onneksi parempi päivä, mutta vain sen takia, että minut on päästetty lähtemään tallille. Olen ehkä jo saanut ohjaajat edes osittain ymmärtämään, miten tärkeää tallilla oleminen minulle oikein on. Jos en olisi tallille, makaisin varmaan huoneeni lattialla, itkisin ja miettisin, mitä ihmettä oikein teen maan päällä. Nuo ajatukset vain tuntuvat haihtuvan tuuleen tallilla, ainakin osittain. Varmasti silloin, kun minulla oikeasti ystäviä täällä ja tunnen hyvin muita tallilaisia, ei pahoista ajatuksista tallilla ole enää muistojakaan. Tuskin minä niistä kuitenkaan tulen täysin eroon pääsemään, vaikka on varmasti helpottavaa saada olla edes jossain ilman pahaa oloa. Nojaan varovasti kentän aitaan ja katselen pienesti hymyillen jotain junnutuntia. Ratsastajat ovat minun silmissäni todella taitavia tehdessään jotain kavalettiharjoituksiakentällä. Minua hymyilyttää väkisinkin, kun seuraan voltilla työnskelevää Pommacia, joka tekee kaikkensa päästäkseen itsevarmalta näyttävästä minua ehkä vuoden vanhemmasta ratsastajasta eroon. Valkopää yrittää kovasti todistaa ratsastajalleen, ettei ruuna varnasti aio tehdä tällä tunnilla töitä.

Tiedän, ettei Pommacin ratsastaja tarvitse apuani tunnin jälkeen, joten lähden suunnistamaan kohti vanhaa tallia tarkistaakseni Pommacin karsinan siivoustarpeen. En kuitenkaan pääse ihan tallille asti, kun huomaan Noelin kantavan vesisankoja talliin. En ole edes ihan varma, monta sankoa pojalla on käsissään, mutta liian monta niitä näyttää ainakin olevan. Veden kantaminen hevosille onkin varmaan se vanhoin asia vanhassa tallissa, koska muuten olen kyllä oppinut pitämään siitä.
“Tarviitko sä apuu?” kysyn varovasti kiharapäiselle pojalle, jolle on ihan selvästi ongelmia vesisankojen kanssa.
“En kyl mä pärjään”, poika vastaa minulle varovasti ja yrittää ottaa sankojen kahvoista paremman otteen, jotta yksikään ei kaatuisi tai edes läikkyisi paljoa.
En jaksa välittää Noelin vastauksesta, koska näen ilmiselvästi, ettei se ole totta. Mielikuvitukseni alkaa laukkaamaan turhankin vauhdilla, koska näen jo silmissäni vaarallisen vedenpaisumuksen. Meinaan jopa huutaa varoituksen siitä, mutta en sentään uskalla. Olen kyllä tyytyväinen, etten huuda yhtään mitään. Onneksi tiedän vain yliajattelevani asioita. Nappaan nopeasti kiinni yhdestä sangosta, joka näyttää kaatuvan ihan millä sekunnilla tahansa. En halua joutua katsomaan, kun vesi yrittää valloittaa tallipihaa, joka ei onneksi enää tähän aikaa vuodesta muistuta mutajärveä. Poika irrottaa sormensa vesisangon kahvasta mitään mutisematta ja vilkaisee minua pienesti hymyillen. Kiharapään ilmeestä pystyy helposti näkemään pienen kiitollisuuden. Pyydän varovasti Noelia antamaan minulle vielä toisenkin vettä täynnä olevan sangon kannettavaksi. Haluan vain pelastaa tämän kaoottiselta vaikuttaneen tilanteen ja olla avuksi parhaani mukaan.

Viemme yhdessä vedet vanhaan talliin valmiiksi odottamaan, että hevosia otetaan yöksi sisälle. Jotkut niistä taitavat kyllä viettää yönkin laitumella, jos en ole ihan väärin ymmärtänyt. Noel katsoo minua kiitollisena ja hymyilee varovasti. Kannan sankoja rauhallisesti karsinoihin ja toivon, etten läikytä niitä paljoa. Yhdelläkin täydellä vesisangollakin on kuitenkin ihan kiitettävästi painoa.
“Olitko sä siis Leia?” kuulen Noelin varmistavan pian varovasti.
Säpsähdän pojan yllätävää kysymystä ja sanko heilahtaa kädessäni. En ollut osannut odottaa kiharapään puhuvan oikeastaan mitään ylimääräistä. Hän vaikuttaa kuitenkin aika ujolta tyypiltä ihan niin kuin minäkin. Käteni ote herpaantuu sangon kahvasta ja hiha pulahtaa nopeasti kylmässä vedessä. Nostan märän painvalta tuntuvan hihan hitaasti ulos vedestä ja tuijotan sitä vähän ärsyyntyneenä.
“Joo oon”, mutisen hiljaa samalla, kun asetan vesisangon paikoilleen.
“Ai sori, ei ollu tarkotus”, Noel selittää häpeissään katsoessaan märkää hihaani, kun astun ulos Pommacin karsinasta.
“Ei tää mitää”, sanon nopeasti ja alan hitaasti vetämää hihaa ylemmäs.
Perun aikeeni nopeasti, kun huomaan hihan alta paljastuvat todella rumat viiltojäljet. Ne punoittavat ja muutamasta on tainnut tulla vielä vähän vertakin. Nielaisen syvään ja vetäisen hihan nopeasti takaisin alas. Nostan katseeni äkkiä Noeliin ja yritän hymyillä. Minä vain toivon, ettei hän ehtinyt huomata mitään.
“Haluuko kuivan hupparin, mulla pitäis olla kaapis yks”, Noel ei onneksi huomioi äskeistä vaan sijaan tarjoutuu antamaan minulle kuivan hupparin.
“En mä tarvi”, mutisen vastaukseksi.
Kyllähän kuivan päälle saaminen houkuttelee, mutta tällä hetkellä ei vain tee mieli suostua. Miksi minun pitää olla tommonen säheltäjä?

Kun kaikki on vanhassa tallissa kunnossa, lähden laitumelle moikkaamaan Pommacia. Vaikka hoitoponini osaakin olla oikea hapannaama, nyt oikeasti kaipaan sen näkemistä. Ruuna ei tunnu edes huomaavan minua, kun hipsin varovasti sen luokse. Poni on todella keskittyy tekemään pienestä läntistä laitumella oikeasti kaljun. Siltä Pommacin puuha ainakin vaikuttaa. Olen kuitenkin täysin varautunut siihen, että ruuna säntää äkkiä pakoon pää viidentenä jalkana. En minä Pommacia todellakaan vihaa, vaikka haluaisinkin, että tulisimme paremmin toimeen. Onneksi Rine on saanut minut uskomaan, että hitaasti ruunan kanssa etenemällä tulen vielä joskus olemaan valkopään kanssa oikeasti hyvä parivaljakko. Osataan me edes jotenkin toimeen tulla, koska saatiin kuitenkin Rävdalan avajaiskisoista puolen metrin esteluokasta kolmas sija. Silitän Pommacia hellästi. Olen todella tyytyväinen saavutukseemme. Ehkä ne avajaiskisat olivat meille se merkki, joka sanoo, että toivoa Pommacin kanssa ei vain saa menettää.
“Mä tiiän, ettet sä tykkää”, sanon varovasti ja kurotun hellästi halaamaan ponin kaulaan, ”mä vaan tarviin tukee.”
Se on aivan totta. Haluan hakea Pommacilta turvaa, vaikka ruuna ei välttämättä katso sitä ainakaan vielä kovin hyvällä. Poni kuitenkin antaa minun halata. Se taitaa aistia, miten minä oikeesti tarviin sitä. En kuitenkaan viitsi ärsyttää valkopäätä kauheasti, joten päästän aika nopeasti irti. Olen aika yllättynyt, ettei Pommac kiitänyt minua pakoon. Toisaalta minulla ei ole mukana riimua tai narua, jotka viittaisivat laitumelta hakemiseen. Jään laitumelle silittelemään Pommacia ja juttelemaan sille.