Vapaa tuntipäivyri

Bea veti uudet nahkaiset jodphurkenkänsä jalkoihinsa leveä hymynkare huulillaan. Tai eiväthän ne tietenkään täysin uudet kengät olleet, vaan Lenan työkaverin tyttäreltä käytettyinä ostetut, mutta Bealle ne olivat yhtäkaikki uudet. Nyt hänellä oli jo lähes kaikki ratsastusvarusteet kengistä kypärään, ja Bea näytti omasta mielestään ainakin kolme kertaa taitavammalta. Tänään hän pääsisi ensimmäistä kertaa hevosen selkään, mikä oli jo jännittävää. Toivottavasti tunnilla olisi joku auttamassa, sillä eihän hän edes tiennyt kuin teoriassa, miten sitä hevosta ohjataan.

Alkeiskurssin toiselle tunnille Bea oli päättänyt mennä yksin, ihan ilman äitiään. Hän oli jo eilen illalla kävellyt kokeeksi reitin tallille, jottei varmasti olisi myöhässä ratsatustunniltaan. Itse asiassa hän oli päättänyt lähteä tallille vähän turhankin aikaisin, sillä viime kerralla puheeksi tullut hoitohevosasia kaipasi selvitystä. Hänellä ei ollut koskaan ollut hoitohevosta, eikä hän tiennyt, mitä kaikkea siihen pestiin edes kuului. Pitäisikö hänen ruokkia hevosta? Hevoskirjojen teoriakappaleet vilisivät Bean mielessä, kun hän muisteli, kuinka karsina siivotaan. Jännitys kasvoi kasvamistaan - entä jos hän mokaisi kaiken täysin?

Bea oikaisi metsän läpi, hyppeli vikkelästi polkua koristavien juurakoiden yli ja saapui hiekkatielle. Mahtaisikohan täällä tulla hevosia vastaan, Bea pohti hymyillen itsekseen. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja pian hän oli jo risteyksessä, josta oli vain aivan lyhyt matka tallille. Hetken kuluttua maisemaan ilmestyi tarhoja ja pian kenttä, jolla ravasi monta toinen toistaan upeampaa hevosta kaulat komeasti kaarella. Bea jäi hetkeksi pohtimaan ratsastaisikohan hän koskaan noin taitavasti, mutta jatkoi sitten matkaansa tallirakennukseen.

Kello ei ollut vielä paljoakaan, mutta tallissa vilisi porukkaa. Olivatkohan kaikki tulossa tunnille? Edelliskerralla Bealle oli luvattu, että tämä saisi ratsastaa tänään uudella hoitohevosellaan Linuksella, jota hän ei tosin ollut vielä kertaakaan nähnyt. Eksyneen näköisenä hän pyöri tallikäytävällä vilkuillen varovasti ympärilleen. Edelliskerran opettajaa ei näkynyt, eikä Bea oikein tiennyt keneltä uskaltaisi mennä kysymään apua. Voi, miksi kaikkien piti olla niin pelottavan näköisiä!

"Etsitkö sä jotain?" Bea hätkähti yllättävää kysymystä, jonka oli lausunut tummanpunahiuksinen nainen. Vaikka Bea oli seissyt käytävällä jo epäilyttävän pitkään, ei hän osannut odottaa kenenkään utelevan hänen tekemisiään.
"Mä voin auttaa, olen täällä tallityöntekijänä", nainen sanoi, kun Bea ei saanut ainuttakaan sanaa suustaan. "Nimi on Pipa", hän kertoi nimensä hymyillen. Bea nyökkäsi ujosti ja yskäisi kevyesti. Miten puhuminen saattoikaan olla välillä niin hankalaa.
"Etsin Linusta", Bea vinkaisi. "Se on kai mun hoitoponi..." Bean ääni muuttui lauseen lopussa lähes kuiskaukseksi ja hän tunsi itsensä idiootiksi. "Niin ja menen sillä tunnilla."
"No seuraa minua, näytän sulle Linuksen", Pipa naurahti ja lähti kävelemään tallikäytävällä.

Bea kipitti Pipan vanavedessä syvemmälle talliin, jossa Linus ilmeisesti olisi. Bean kauhuksi Pipa pysähtyi karsinalle, josta kurkki ensimmäisenä tuttu kirjava poni.
"Linus asuu tässä Puhin kanssa", Pipa kertoi ja työnsi lempeästi kirjavaa ruunaa taaemmas. "Se on tämä ruunikko täällä, todella kiltti tapaus. Voit ottaa sen vaikka käytävälle varustuksen ajaksi tai viedä ulos hoitopuomille, jos tuntuu että toisen ponin seurassa on hankalaa varustaa."
Pipan ehdotus tuntui helpottavalta, sillä Bea ei mieluusti olisi viettänyt Puhin karsinassa enempää aikaa kun oli pakko. Miten sattuikaan, että juuri nämä kaksi ponia olivat samassa karsinassa.

"Mitä-.. mitä hoitohevosen kanssa kuuluu tehdä?" Bea kysyi varovaisesti, mumisten jälleen puolet lauseesta. Pipa kuitenkin vaikutti saaneen selvää tytön kysymyksestä, ja käänsi katseensa Beaan.
"Hoitajan tehtäviin kuuluu muun muassa hevosen harjaaminen ja pesu, varusteiden huolto sekä karsinan siivous. Lisäksi voit auttaa tunneille tulevia ratsastajia sekä käydä taluttelemassa alkeistunneilla."
Lista kuulosti Bean mielestä pelottavalta, eihän hän ollut koskaan puhdistanut varusteita tai liiemmin talutellut hevosia. Pikemminkin jonkun pitäisi taluttaa häntä alkeistunnilla.
"Tietenkin etenet ja opettelet asioita ihan omaan tahtiin, sekä kysyt apua jos sitä tarvitset", Pipa sanoi rauhoitellen huomatessaan Bean jännittyneen ilmeen. "Kun opit olemaan hevosten ympärillä ja käsittelemään niitä paremmin, voit sitten auttaa muita aloittelevia ratsastajia."
Sanat kuulostivat rohkaisevilta ja Bea nyökkäsi, ujon hymynkareen pyrkiessä kohoamaan jo huulille. Ehkä hän selviäisi hoitajan pestistä kunnialla.



Bea seisoi kentällä ruunikon ponin vieressä, joka tuntui olevan tytölle jännittävässä tilanteessa tyynen rauhallinen. Se ei liikuskellut levottomasti tai nykinyt ohjia jotka olivat puristuksissa pienessä nyrkissä, vaan se seisoi kuin liimattuna kentän hiekkaan. Jokaisen ratsukon luokse saapui pian joku, joka auttaisi ja taluttaisi tunnilla. Beasta tuntui mukavalta, ettei hänen oletettu osaavan heti kaikkea. Hän nousi Linuksen selkään ja pujotti jalat jalustimiin, jotka olivat niin lyhyet, että Bea tunsi polviensa kohoavan korviin asti. Vaaleahiuksinen tyttö pujotti käsivartensa ponin ohjien läpi ja auttoi hymyillen Beaa pidentämään jalustimia.

Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin liikkeelle kohti uraa. Bea puristi opettajan ohjeiden mukaan Linuksen kylkiä ja laiskasti se lähti kävelemään eteenpäin. Ponin askeleet keinuttivat Beaa, joka tarrasi satulan etukaaresta kiinni. Ohjat eivät tuntuneet antavan minkäänlaista tukea tai turvaa ja yhtäkkiä Beaa jännitti taas. He kävelivät jonossa muutamia kierroksia opettajan ohjeistaessa jokaista vuorotellen istunnassa ja apujen käytössä. Bea yritti parhaansa mukaan tehdä niin kuin pyydettiin, mutta miten ihmeessä hän muistaisi sen kaiken? Selän piti olla suorassa ja hartioiden takana, jalkojen rentoina ponin kylkien ympärillä ja käsien vaakatasossa nyrkit pystyssä. Aina kun Bea korjasi jotain kohtaa, tuntui seuraava jo lipsuvan pois paikaltaan.

"Tunnustelkaa ponienne askelia ja yrittäkää mukautua niihin", ratsastuksenopettaja kertoi. Bea oli kuullut naisen nimen olevan Merri ja piti opettajaa oikein miellyttvänä. Hän ei käskyttänyt vihaisesti tai torunut, vaan lempeästi ohjeisti heitä oikeaan suuntaan. Juuri sellaiista opettajista Bea piti. Linus käveli varmajalkaisesti eteenpäin taluttajan johdolla ja pikkuhiljaa Bea alkoi rentoutumaan selässä. Hän ei enää puristanut satulaa kaksin käsin, vaan piti nyt oikeaoppisesti ohjista kiinni, yrittäen ottaa niitä tuntumalle. Linus hidasti ohjien tiukentuessa ja Bea rypisti kulmiaan. Miten ihmeessä hän pystyi ottamaan ohjat tuntumalle ja liikkumaan eteenpäin samaan aikaan?

Pian ruvettiin harjoittelemaan kääntymistä. Koska he olivat alkeistunnilla, tehtiin kääntämisen opettelu heille mahdollisimman helpoksi, mutta Bea oli lukenut hevoskirjoista, että se sisältäisi kaikenlaisia pieniä apuja ja asettamista, eikä olisikaan pelkkää sisäohjasta vetämistä. Linus kuitenkin kääntyi kevyesti kädellä ohjaamalla, vaikka Bea ei tiennytkään tarkalleen, mitä kaikilla muilla raajoilla olisi kuulunut tehdä. Näin alkuun hän vain keskittyi pysymään pienen ponin selässä ja totuttelemaan sen askeliin.
"Hienosti sujuu", opettaja kannusti, kun kaikki olivat saaneet poninsa kääntymään voltille.

Koko tunnilla harjoiteltiin pitkälti vain kääntymistä ja kävelemistä, mikä sopi Bealle paremmin kuin hyvin. Vaikka hän oli haaveillut laukkaavansa maastossa, ei hän tällä hetkellä voinut kuvitellakaan menevänsä yhtään reippaampaa askellajia. Viimein kääntyivät pitkältä sivulta kohti kentän keskustaa ja pysäyttivät hevosensa kaartoon.
"No, mitäs pidit?" vaaleahiuksinen taluttaja kysyi hymyillen. Bea ei osannut kuin hymyillä takaisin, vaikka oli pitänyt tunnista valtavasti. Hän oli ensimmäistä kertaa ratsastanut, vaikkakin sitten taluttajan kanssa. Ehkä reippaaseen maastoiluun ei olisikaan ihan niin pitkä aika.



Bea kantoi Linuksen satulaa kohti satulahuonetta. Hän tunsi ylpeyttä siitä, ettei ollut kysynyt apua kuin ainoastaan suitsien laittoon, sillä sen turpahihna oli jotenkin erilainen, kuin tavallisissa suitsissa. Nyt Bea kuitenkin osasi kiinnittää myös hannoverilaisen turpahihnan oikein.
"Muista sitten kylmätä Linuksen jalat", hänelle oltiin sanottu tunnin jälkeen. Kylmätä jalat - mitä se tarkoitti? Bean ei auttanut muu kuin etsiä joku, joka tietäisi. Hän nosti Linuksen satulan paikalleen ja kuuli sitten jälleen satulahuoneen oven käyvän.

Huoneeseen oli astunut poika, joka oli häntä ainakin muutaman vuoden vanhempi. Bea tunsi poskiensa punehtuvan, sillä kiharahiuksinen poika oli hänestä äärettömän söpö. Hetken aikaa Bea vain seisoi tuijottamassa, kunnes käänsi katseensa nolona lattiaan.
"Kaikki hyvin?" poika kysyi varovasti. Bea päätti kerätä kaiken rohkeutensa ja kysyä tältä apua.
"Mun piti kai kylvää-.. siis kylmätä, tai jotain, Linuksen jalat", Bea änkytti ja punastui entisestään. Voi kunpa hän voisi vain paeta paikalta eikä koskaan enää näyttäytyä tallilla. Mutta poika vaikutti ymmärtävän, mitä Bea tarkoitti.

"Joo, kylmäyssuojat löytyy täältä. Voin näyttää miten ne laitetaan", poika sanoi ja lähti hakemaan suojia. Bea oli avusta kiitollinen, sillä kylmäyssuojat näyttivät olevan taas kerran hieman eri mallia, kuin tavalliset, ratsastuksessa käytettävät suojat. Bea seurasi poikaa Linuksen luokse ja katsoi kun tämä asetteli ensimmäisen suojan paikalleen.
"Sä voit laittaa tän seuraavan", hän ehdotti ja ojensi Bealle suojan. Epäröiden tyttö alkoi asetella suojaa paikalleen, vilkuillen vähän väliä poikaa. Ilmeisesti hän laittoi suojan oikein, sillä poika ei sanonut mitään.

"Noel", kuului kova ääni tallikäytävällä, ja Beaa auttanut poika hätkähti kääntäen päänsä äänen suuntaan. "Tuletko auttamaan heinien kanssa?"
Poika soi Bealle pahoittelevan ilmeen ja ojensi tälle loput kylmäyssuojat, poistuen sitten paikalta. Noel, Bea lausui nimen mielessään. Ilmeisesti tuon suloisen pojan nimi oli Noel. Harmi vain, ettei Bea ehtinyt esitellä pojalle omaa nimeään, vaikka toisaalta, tuskin hän olisi uskaltanutkaan.

Bea asetteli loputkin kylmäyssuojat Linuksen jalkoihin niin hyvin kuin osasi. Onneksi poni seisoi kiltisti paikallaan, sillä takajalkoihin koskeminen oli Bean mielestä tarpeeksi pelottavaa näinkin. Linus vaikutti totta tosiaan hyvältä ensimmäiseltä hoitoponilta ujolle Bealle kaikessa rauhallisuudessaan, ja ainoan miinuksen Bea keksi siitä, että se asui samassa karsinassa Puhin kanssa. Bea oli kuitenkin päättänyt, ettei antaisi sen häiritä. Ehkä hän tutustuisi kirjavaankin paremmin, eikä se enää luimisi hänelle niin paljon.

---

Tämän päivän ratsastustunti oli erilainen kuin viime kerralla. Bean yllätykseksi he eivät suinkaan hypänneet suoraa päätä hevosten selkään, vaan kiipesivät ensin tallin ylisille kertaamaan teoriaa. Merri kävi läpi oikeaoppista istuntaa, eikä Bea ollut osannut kuvitellakaan, miten paljon asioita ratsastaessa tuli ottaa huomioon. Ponikirjat olivat saaneet kaiken vaikuttamaan niin helpolta, eikä kilparatsastajia televisiosta katsellessakaan homma tuntunut kovin vaikealta. Siellähän vain istuttiin selässä ja annettiin hevosen tehdä kaikki työ!

Miten väärässä hän olikaan ollut. Kaikesta päätellen ratsastus vaati hyvää kehonhallintaa ja useaa eri lihasta, sekä tarkkaa tekniikkaa jonka oppisi vain harjoittelemalla. Bea ei oikein osannut arvioida, oliko hänen keskivartalonhallinta normaalin vai vähän heikomman tasoista, mutta pelkäsi sen olevan huono. Mitä jos hän ei osaisi lainkaan istua hevosen selässä? Ehkä opettaja ajattelisi, että hän olisi täysin toivoton tapaus eikä hänen kannattaisi enää jatkaa ratsastustunneilla. Kaikki se teoria ei yhtäkkiä tuntunut lainkaan helpottavalta, vaan hän epäili ratsastustaitojaan yhä enemmän. Miksei hän voinut olla luonnonlahjakkuus heti ensi yrittämällä?

Heidän taluttaessa hevosia kaartoon kentälle Bea tunsi ahdistuksen luovan tukahduttavan olon. Kentän reunalla roikkui ainakin puolen tusinaa tyttöä katsomassa ja arvioimassa tuntia, takuulla kuiskien toisilleen kommentteja ratsastajista. Tytöt varmaankin tuumaisivat, ettei hän osaisi lainkaan ratsastaa. Mutta miten hän muka voisi, tämähän oli vasta Bean toinen ratsastuskerta. Kunpa hän olisi saanut ratsastaa yksin, piilossa muiden katseilta. Kaiken lisäksi hän oli saanut ratsukseen Godiksen, joka oli valtavan suuri ja pelottava. Miten hän pääsisi edes kiipeämään sen selkään? Beaa taluttamaan tullut tyttö kuitenkin auttoi hänet reippaasti hevosen selkään ja pian Bea istui satulassa kauhusta jäykkänä. Voi, miten korkealla hän olikaan.

Päästyään yli siitä, että Godis oli Bean mielestä valtavan kokoinen, tyttö yritti rentoutua selässä ja totutella ruunikon pitkiin mutta tasaisiin askeliin. Ruunalla ei tuntunut olevan kiire mihinkään ja sen rauhallinen olemus sai Beankin hellittämään hermostuksestaan. Ehkä tämä ei ollutkaan niin kamalaa, vaikka ratsuna olikin vähän suurempi poni.
"Yrittäkää pitää ohjat kevyesti tuntumalla, mutta älkää jääkö vetämään niistä", opettaja ohjeisti. Bean mielestä ohjista kiinni pitäminen oli yhtä tyhjän kanssa ja tipahtaisi samalla hetkellä kun Godis päättäisi tehdä arvaamattoman liikkeen. Ruuna kuitenkin kulki eteenpäin niin tasaisesti ja rauhallisesti kuin vain hevonen saattoi.

He vaihtoivat suuntaa hevosten kanssa suuntaa moneen otteeseen jotta kääntämistä tulisi harjoiteltua. Käännös käännökseltä Bea alkoi luottamaan entistä enemmän ratsastukseensa ja siihen, että Godis tosiaan kääntyi hänen avuistaan, eikä sattumalta.
"Sitten otetaan vähän ravia, puristakaa hevosia kevyesti pohkeilla", Merri sanoi Bean kauhistukseksi. Hänestä olisi ollut ihan riittävän jännittävää ratsastaa ihan vain käyntiä, olihan tämä vasta toinen varsinainen ratsastuskerta. Taluttaja kuitenkin hymyili kannustavasti ja lähti hölkkäämään hevosen vierellä, tämän siirtyessä laiskaan raviin.

Ravi tuntui täysin erilaiselta kuin käynti. Se ei ollut yhtä keinuvaa ja tasaista, vaan pikemminkin pomputtavaa ja horjuvaa. Bea hölskyi selässä kuin perunasäkki ja tarrasi jälleen kerran satulan etukaareen. Miten kummassa ravissa kuului oikein istua?
"Joustakaa keskivartalolla ja yrittäkää myötäillä hevosten askelia. Kaikki tuntuu helpommalta, kun pystytte rentoutumaan." Ohje ei tuntunut Beasta riittävältä, aivan kuin opettaja olisi ainoastaan käskenyt heitä roikkumaan kyydissä. Eihän tässä tärinässä voinut rentoutua! Muutaman kauhistuttavan kierroksen jälkeen Beasta alkoi kuitenkin tuntua, että hän kykeni luottamaan siihen että askelten rytmi pysyi tasaisena ja hän voisi mukautua niihin. Kunhan hänen ei vain tarvinnut huolehtia ohjien pituudesta samaan aikaan!

"Hienosti sujui, kaikkien ratsastus alkaa selkeästi parantua!" Merri kehaisi heitä tunnin loputtua. Bea vilkaisi kentän laidalle, jossa aitaan ei nojaillut enää ainuttakaan tallityttöä. Ehkä he olivat nähneet tarpeeksi Bean surkeita yrityksiä istua ravissa tyylikkäästi. Hän oli kuitenkin ylpeä itsestään, eihän hän sentään ollut pudonnut, vaikka ravi tuntuikin haastavalta. Ensi kerralla se olisi varmasti jo paljon helpompaa. Bea taputti Godista pysäytettyään sen kaartoon ja liukui alas hevosen selästä. Hän oli pitänyt ratsustaan paljon, sillä vaikka se oli suuri, oli se myös rauhallinen ja luotettavan oloinen. Ehkä hän saisi ratsastaa Godiksella toistekin.

---

ALKEISKURSSI

Tunti 1. Ratsuna Godis


Kaikki uudet alkeiskurssilaiset olivat kerääntyneet kuuntelemaan rasastuksenopettajan alkupuheita, ja teoriaa hevosten hoidosta ja varustamisesta. Osa tytöistä olivat ihan kiinni äitien ja isien kyljissä, ja osa seisoi rennosti itsekseen vilkuillen vähn kaikkea. Kuuluin itse jälkimmäisten ryhmään, sillä en jaksanut jännittää turhia, olinhan käynyt hoitamassa Jojjea jo muutaman kerran aikaisemmin.
-Tänään emme tee vielä mitään ihmeellistä. Saatte tämän teoriatuokin jälkeen lähteä hoitamaan ratsunne, ja varustaa ne itse. Sitten menemme kentälle, ja harjoittelemme satulaan nousemista ja laskeutumista kaarrossa, opettaja selitti aurinkoisesti hymyillen. Kävimme rauhallisesti läpi kaikki asiat, hevosen harjaamisesta suitsien laittoon asti, ja opettaja kyseli meiltä muutamia asioita.
-Tietääkö kukaan mikä on kaarto? nainen hymyili vieläkin hänen super leveää hymyään, ja katseli jokaista neljää tuntilaist vuoron perään. Minä viittasin, sillä tiesin vastauksen. Myös pari muuta ujoa kättä nousi varovaisesti ylös, mutta sain silti puheenvuoron.
-Tunti aloitetaan aina kaarrosta, ja kaarto tehdään kentän keskelle. Kaarrossa on rivi hevosia ja poneja, ja yleensä siihen myös lopetetaan tunti, sepittelin ehkä vähän liiankin nopeasti, ja tunsin itseni ehkä vähän liian äänekkääksi. Ope nyökkäsi.
-Hyvä, se kaarto onkin. Kiitos Lina, nainen merkitsi minut hyväksyvällä katseella. Opettelimme vielä sanallisesti muutaman turvallisuuteen liittyvän asian, ja sitten meille annettiin ratsut. Sain ilokseni tummanruunikon vanhan opetusmestarin, Godiksen.


Kävelin pirtein askelin hakemaan Godiksen harjoja, kun taas osa löntysteli hieman pettyneinä hakemaan ratsunsa tarvikkeita. Olin tyytyväinen minulle annettuun hevoseen, sillä halusinkin opetella ratsastuksen alkeet jollain kiltillä ja luotettavalla ratsulla. Kun saavuin isoon talliin, näin Godiksen heti, sillä se asui jo toisessa karsinassa vasemmalta. Ruuna höristi korviaan ja tuli oven eteen katsomaan, kuka oli tullut antamaan sille huomiota. Menin karsinaan harjojen kanssa, ja nappasin käteeni juuriharjan. Aloin harjta rennoin mutta voimakkain vedoin Godiksen tummaa silkkistä karvaa. Se tuntui nauttivan siitä, sillä ruuna alkoi lepuuttaa toista takajalkaansa rennosti, ja alahuuli lerppui löysänä. Putsasin kaviot ja varustin Godiksen tottuneesti, ruuna helpotti asioita vielä oikein kivasti. Odottelin hetken aikaa, ja tuijottelin keltaisten kumisaappaideni kärkiä, kunnes kaikki olivat valmiita. Siirryimme opettajan käskystä kentälle, ja Godis seurasi kiltisti vieressäni.

Kun tulimme juuri kastellulle kentälle, opettaja sanoi, että meidän tulisi tehdä kaarto. Saimmekin tehtyä mielestäni jopa aika hienon kaarron, sitten kun Puh suostui liikkumaan eteenpäin. Pujotimme kaikki ohjat takaisin hevosten kauloille, ja sitten meidän piti koittaa päästä hevosen selkään. Se oli hieman hankalaa, mutta lopulta pääsin ponnistamaan hyvin selkään, ilman että lysähdin satulaan. Olimme hetken hevosen selässä, mutta sitten pitikin jo laskeutua selästä, ja viedä poni takaisin talliin. Otimme varusteet pois, ja sitten vielä harjasimme ponit. Oli aika kiva tunti, mutta olisin halunnut ratsastaa enemmän, sillä kun olin päässyt selkään, oli tuntunut siltä, kuin olisin jonkin sortin olympiavoittaja. Tiesin kyllä, että siihen olisi vielä matkaa, mutta haaveethan on tehty toteutettavaksi. Eikö?

Tää oli siis Linan vielä